Tilauksessa yksi irtiotto

Juuri nyt, jos voisin, ottaisin kuukauden lomaa, ja lähtisin johokin kauas, johonkin toiseen kaupunkiin. Yksi kuukausi riittäisi, tai no, hätätapauksessa viikkokin... Irtiotto... kaikesta... aikaa ajatella...

Olen oikeastaan tehnyt kaikki ne virheet, mistä minua aikoinaan varoitettiin. Virhe numero yksi: en ole koskaan asunut yksin. Muutin aikanaan vanhempien luota suoraan miehen luo. Kun sitten hankin ekan oman kämpän, en ehtinyt varsinaisesti asua siinä yksin kuin näennäisesti, kun nykyinen mieheni alkoi olla siellä aina, ja muuttikin pian luokseni.

Kaipaan sitä, että olisin aivan omillani. Haluaisin niin kokea sen. Tulisin ja menisin, ihan miten haluaisin. Tapaisin ketä haluaisin ja koska haluaisin. Sisustaisin kotini juuri niinkuin itse haluaisin. Kutsuisin vieraita aina, kun haluaisin. Menisin nukkumaan kun väsyttää, ja jos haluaisin lukea yöllä, kukaan ei marmattaisi yövalosta.

Itsekästä? Keskenkasvuista? Kriiseilyä?

Joku varmaan kysyisi, että miksi et sitten vain lähde ja elä yksin..?

En halua.

No älä sitten valita..?

Miksi koskaan mitenkäänpäin ei tunnu olevan hyvä? Vaikka kuitenkin olen elämässä pääsääntöisesti tyytyväinen kovin vähään.. Loppupeleissä alkaa tuntua, etten osaa olla kiitollinen mistään...

Kriisistä kriisiin tieni käy

Niin kuin aika soljuu eteenpäin, soljuvat ajatukset ja tunteetkin. Viimeviikolla ahdisti ja kurkkua kuristi... kaikki oli aivan sekaisin.. sitten lopulta enää vain harmitti, vaikka asiat olivat edelleen aivan yhtä sekaisin... eilen jo nauratti..

Kun viimeviikolla satoi lunta, oli kuin olisin saanut uuden alun.. talven tulo on aina ollut minulle nousujohteista aikaa... puhdas lumi = parempi, puhtoisempi, virkeämpi mieli... mutta kuten mielialanikin tulevat ja menevät, lumi tuli ja meni.. laskeutui pimeys, satoi vettä, koitti maanantai..

Olen muuten huomannut, että sen minkä taakseen jättää, todellakin edestään löytää: jos menneisyydestä jää vaikeita tunteita ja asioita käsittelemättä, ne aktivoituvat myöhemmin, ottavat vallan ja alkavat työntyä väkisin ulos.. ensin pienen pieninä pisaroina... sitten yltyen, suurempina pisaroina.. lopulta vesiputouksen lailla; voimakkaana virtana. Taistelen yhä osittain sitä virtaa vastaan.. -mutta en enää haluaisi taistella. Haluaisin viimein antaa sen padon murtua, käsitellä ne asiat, ja lopulta päästä yli. Kaikki oikeastaan aktivoitui, kun se onneton vahingonkorvauskirje kolahti postiluukusta. Kai kuitenkin hyvä asia, että se kolahti. Nimittäin se kolahti johonkin syvälle minussa. Vielä aion jaksaa taistella oikeuden puolesta, sekä löytää lopulta mielenrauhan, tavalla taikka toisella.

Kaiken tämän keskellä myös uusia asioita ilmenee kokoajan, asioita joista osa on muuttunut niin sanotusti kärpäsistä härkäsiksi.. Olen osittain tullut siihen tulokseen, että olen kriisi-ihminen. En osaa vain olla ja elää. Tarvitsen kokoajan jotakin säpinää, kuohuntaa ja draamaa, jotta todella tunnen eläväni. Voisin päästää itseni niin paljon helpommallakin. Voisin armahtaa itseni, laskea tiettyjä asioita harteiltani pois, keskittyä enemmän ympäröivään maailmaan sen sijaan, että vatvon vain itseäni ja olemistani, sekoitan asioitani.

...Ikäänkuin heittelisin korttipakasta kortteja lattialle vain saadakseni keräillä niitä sieltä, etsiä puuttuvia kortteja, järjestää ne aina uudelleen ja uudelleen, ässästä kuninkaaseen, kaikki oikeaan järjestykseen.. tarkoituksetonta, mieletöntä.. ja silti teen sen taas, yhä uudelleen....

Pelkäänkö minä, että koittaisikin se hetki, jolloin kaikki kortit olisivat kädessäni, oikeassa järjestyksessä, ja voisin vain sujauttaa ne pakettiin, josta ne otin? Että elämä olisikin kasassa, ja kohdallaan? Mitäs sitten tapahtuisi?

Voiko ihminen pelätä olla onnellinen?

Paskat ja hyvät asiat

Päivän paskat asiat:

- selvittelin rikokseen liittyvää vahingonkorvaussaatava-asiaa soittamalla asiaa hoitavalle taholle, eikä mitään korvauksia näytä edelleenkään olevan tulossa meidän perheelle, koska rikoksentekijällä ei ole tuloja... kunhan pyörittelevät summia paperilla. Haluaisin vain saada oikeutta!
- olen väsynyt ja alakuloinen
- parisuhde on kriisissä (ja se on minun syyni)

Päivän hyvät asiat:

- eräs neljäsluokkalainen poika totesi kesken tehtävänteon, että "sä oot kiva ope!" ja tuli halaamaan ihan tunteella.

Yksikin hyvä, pieni asia, voi sysätä hetkeksi sivuun kaiken ikävän.

Ja vaikka nyt onkin paljon sitä kaikkea ikävää, josta en kaikesta halua täälläkään kertoa, se ei tarkoita, että toivoni olisi mennyt. Olen hämmästyttävän elämäniloinen; hämmästyttävän tyyni, ja hämmästyttävän toiveikas. Uskon, että tämä sekamelska tuo perässään lopulta jotakin hyvää. Sitten joskus, ehkä jo pian.

Alavireyttä

Alavireinen kausi menossa. Fyysisesti taas jopa jaksan, mutta mieleltäni olen ihan maassa. Pohdin liikaa ja teen kaikesta vaikeampaa, kuin se kaikki todellisuudessa onkaan. Kyseenalaistan, mietin, kyselen, arvioin, pelkään, odotan, kaipaan..

Töissä koin tänään olevani riittämätön, kun monisteita tehtäessä apua tarvitsevien oppilaiden kädet kurottelivat jokapuolella ympärilläni ja kiivaat äänet karjuivat jo raivoisina: "ope auta, en ymmärrä!" Enkä millään kerinnyt jokaisen luo kokoajan. Kuin lauma nälkäisiä linnunpoikasia suut auki, ja minulla annettavana vain pieni riittämätön murunen. Tuntui, että juoksin koko tunnin luokassa ympäriinsä, enkä silti saanut todella autettua ketään. Olin ensimmäistä kertaa sillä tunnilla ilman toista aikuista, ja se todella näkyi ja kuului. Jotenkin, tällaista riittämättömyyttä koen omassa elämässänikin, syistä joita en kaikkia kai edes tiedosta.

Sain iltapäivällä kullanarvoisen elämänohjeen eräältä vanhemmalta opettajalta. Hän antoi sen tietämättään kertoessaan omista asioistaan, ja se kolahti johonkin syvälle minussa; kuin tilauksesta.. Joskus tulee niitä hetkiä, jolloin melkein voisi kuvitella, että kyseessä on jonkinlainen hyvän sanoman lähettiläs... jopa suojelusenkeli tai jokin... Kiitos hänen, tänään olen katsonut joitakin asioita hieman eri vinkkelistä. Haluaisin kiittää häntä.. mutta tuntuu, että jos kiitän, kerron samalla jotakin itsestäni, mitä en haluaisi kertoa. Vaatii suurta rohkeutta kertoa kanssaihmisille, ettei aina ole niin onnellinen, vaikka hymyileekin.

Niille, ketkä tätä blogia ovat seurailleet... olen jollaintavoin pahoillani, ettei tämä blogi ole ihan sellainen, kuin olin kaavaillut; sellainen millainen siitä piti tulla. Tarkoitus oli kertoa enemmän kaikesta kivasta... taloprojektista muun muassa. Mutta elämähän ei tunnetustikaan alistu mihinkään tiettyihin lokeroihin. Saatan valittaa jatkossa aika paljon.. mutta valoisampi aikakin tulee taas, ihan varmasti. Ja aivan pohjamudassakaan en ole, ainakaan toistaiseksi. Joten siinä päivän aurinko.

Valintoja

Elämä on valintoja. Aina silloin tällöin havahdun sen muistamaan..

Minä haluaisin oppia ottamaan täyden vastuun omasta elämästäni - ja omista valinnoistani.

Viimeyönä näin painajaista. Näin hyvin voimakkaan, vertauskuvallisen unen. Uni oli pelottava, absurdi ja hullu, mutta niin loistavan selkeä, ettei sen merkitys voinut jäädä epäselväksi. Uni yritti opastaa minua; se yritti selvästi viitata minua tarkastelemaan tiettyjä asioita...

Silti.. päivänvalossa kaikki näyttää taas kovin erilaiselta.. Haluan huijata itseäni, jätän valitsematta. Odotan, että lopulta asiat valitsevat minut. Tajuan, että niin olen aina elänyt. Ei niin voi elää..

...Minä olen oman elämäni subjekti, en objekti.

Vaan kun pienissäkään asioissa en osaa päättää, niin miten sitten suurissa?

Syyslomalla

Syyslomaa tämä ja huominen. Sitten tietysti siihen päälle ihan normaali viikonloppu. Ihan tarpeeseenhan se loma aina tulee.

Eilinen työpäivä meni mukavasti ja iloisissa tunnelmissa, kunnes eräs oppilas sitten sai raivarit 15 minuuttia ennen koulun päättymistä ja "vitun huora"- huudot raikuivat käytävässä. Pitkästä aikaa aloin jo hermostua ja suuttua itsekin, ei ollut enää voimia ottaa vastaan enempää. Paskalla fiiliksellä siis loman viettoon.

Töistä parin työkaverin kanssa suoraapäätä pubiin. Nollaus tuntui hyvältä idealta hirveän ryöpytyksen jälkeen. Mieluummin olisin kyllä todellisuudessa lähtenyt kotiin nukkumaan, mutta alkoholin voimallahan sitä jaksoi sitten myöhään yöhön. Kunnon lomanalottajaiset..

Hauskaa oli, mutta rahat meni ja nyt taas väsyttää. Mies lähdössä yöksi töihin. Mitähän sitä tänään keksisi.. Rauhallinen koti-ilta ja aikainen nukkumaanmeno voisivat olla varteenotettavia vaihtoehtoja.. Huomenna tulee vieraita ja sitten pitää taas jaksaa....

Kilpirauhasen vajaatoimintaa?

Minulla on todettu lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta kuten terveyskeskuslääkärit aina sanovat: "tarkkaillaan"... tätä on pari vuotta nyt tarkkailtu, mitään lääkitystä ei aloiteta, koska arvot ovat siinä rajoilla, ja samaan aikaan minä kärsin ja elämäni valuu hukkaan.

Kerran eräs lääkäri totesi oikein fiksusti: "jos väsyttää, niin sitten täytyy vain nukkua".. Voi, kunpa se olisikin niin yksinkertaista. Onko se oikein, että ihminen jaksaa vain pakon edestä herätä töihin, ja työpäivän jälkeen kaatuu vuoteeseen nukkuen koko illan, peruuttaen kaikki sovitut menonsa ja saaden laiskan tai paskiaisen leiman, kun peruu aina kaiken??? Voinhan minä toki nukkua kun väsyttää, niin minä teenkin. Mitään muuta sitten en teekään. Mielestäni lääkäri jätti asiani jotenkin kuin heitteille; tuli sellainen olo, että so what.. Nuku pois vaan älä valita.

Kun aloitin pari kuukautta sitten magnesium-valmisteen käytön, piristyin parissa päivässä aivan uskomattomasti. Jaksoin vaikka mitä, olin iloinen ja aktiivinen, nukuin neljä-viisi tuntia yössä, olin kuin duracell-pupu. Tämä vaihe meni kuitenkin ohi, ja alkoi tasaantua.. pian aloin taas väsähtää. Väsymys pysyi kuitenkin magnesiumin avulla jotenkin aisoissa. Väsymys ei ollut niin kokonaisvaltaista ja raskasta. Pärjäsin ilman päiväunia, vaikkakaan en jaksanut kauheasti puuhastella mitään ylimääräistä.

Nyt olen taas väsymyskierteessä, ja kaikki muutkin oireet ovat palanneet voimakkaina. Kilpirauhasen vajaatoiminta antaa monenlaisia oireita, niistä minulla on ainakin seuraavat: väsymys, palelu ja hikoilu vuorotellen, painonnousu sekä turpoaminen, huonolaatuiset hiukset ja huonolaatuinen samea iho. Olen myös masentunut, hidas, innoton, aikaansaamaton... jne..

..Olin myös todella huonovointinen pitkään, saatoin oksentaa aamuisin (en ollut raskaana!) ja kokoajan etoi. Paino heittelehti kilotolkulla viikonkin sisällä, lääkäri sanoi sen kaiken johtuvan e-pillereistä. Lopetin pillerit ja vaihdoin laastareihin. Pahoinvointi jatkui, tosin hieman lievempänä, mutta väsymys paheni. Päätin kokeilla lopettaa koko ehkäisyn, ja sen myötä pahoinvointini jäi pois. En tiedä johtuiko se sitten hormonaalisesta ehkäisystä, nyt ei ole käytössä mitään hormonaalista. Haluaisin jatkaa pillereitä, mutta en halua pahoinvointia takaisin kun siitä nyt olen eroon päässyt. Näissä muissa oireissakin on sietämistä. En tiedä oliko sillä mitään tekoa tämän kilpirauhasasian kanssa vai johtuiko vain pelkästään pillereistä/laastareista? Ja miten kannattaisi toimia senkin asian suhteen. :/

Tuttavallani tarkkailtiin vuosien ajan kilpirauhasarvoja, jotka olivat kokoajan siinä rajoilla. Lopulta hän meni jollekin yksityiselle spesialistille ja sai lääkityksen. Tuttavani valisti minua, että myös ruokavaliolla on suuri merkitys, ja sillä voi kohentaa omaa oloaan. Lievä vajaatoiminta voi jopa olla korjattavissa ruokavaliolla, kuulemma. Hän luetteli minulle aineita, jotka ovat kilpirauhaselle hyväksi, sekä vastaavasti, mitä kannattaisi välttää.


..Tässä joitakin, jotka kuulemma ovat hyväksi:

- e-epa kalanmaksaöljykapselit
- sinkki
- seleeni
- magnesium
- kalsium
- A, B, C- ja D-vitamiinit
- jodi kohtuudella
- vihannekset ja salaatti
- marjat
- hedelmät
- kala
- pähkinät
- maitotuotteet
- liha
- riisi
- ruisleipä
- liikunta..


Huonoja, haitallisia ja vältettäviä ovat mm:

- alkoholi ( heikentää kilpirauhasen toimintaa) Tässä minulle haastetta, juon melkein joka viikonloppu... Se pitää minut hereillä, ja virkistää sen hetken, ja näin ollen jaksan viettää sosiaalista elämää...
- peruna
- vehnäjauho
- sokeri
- liika suola
- kahvi... jne..

Tuttavani myös sanoi, ettei missään nimessä kannata kokeilla merilevää, sillä se tuhoaa kilpirauhasen. Netistä taas luin, että merilevä voisi olla hyödyksi.. en tiedä sitten miten asia on. En ole merilevää kokeillut.

En pysty nielemään e-epa kalanmaksaöljykapseleita, mutta löysin kaupasta perhepakkauksen kalanmaksaöljykapseleita, jotka ovat pureskeltavia ja xylitolilla makeutettuja, ostin siis niitä. Ostin myös sinkki-/seleeniporetabletteja, joita yritän nyt ottaa päivittäin. Käytän myös lukemattomia muita ravintolisiä, kuten sitä magnesiumia , rautaa jne...

Suurimmat haasteeni ovat liikunnan lisäämisessä sekä alkoholin vähentämisessä. Myös ns. luonnonmukaista ravintoa tulisi syödä enemmän. Yksi (teko)syy on uupumus ja aikaansaamattomuus: en jaksa käydä kaupassa saati valmistaa itse ruokia. Tulee usein syötyä vähän mitä sattuu.

Kilpirauhaskontrolli edelleen varaamatta; piti mennä jo pari kuukautta sitten. En saa aikaiseksi.. -en saa oikein mitään aikaiseksi. Täytyy yrittää hoitaa asia pian...

Ajattelin laatia itselleni listan hyvistä ja huonoista ruoka-aineista. Aion yrittää, saanko ruokavaliolla mitään muutosta aikaan.

Eilen isä ja äiti olivat täällä kylässä. Mieheni kutsui heidät ja kävi oikein hakemassa heidät, sillä isäni ei pysty vielä huonon kuntonsa vuoksi kävelemään ilman tukea. Oli tosi hienoa, että isä jaksoi tulla. Mutta... minä olin taas apaattinen ja väsynyt; piti vähän väliä käydä lepäämässä hetki, ja seurustelin ruokapöydässä varsin laiskasti. Tuli taas todella huono omatunto. Tärkeitä hetkiä elämässä, ja minä haluaisin vain levätä tai nukkua. En jaksanut edes lähteä mukaan viemään heitä kotiin. :( Ja tämä oli vanhemmille tosi iso juttu, että pääsivät ekan kerran yli puoleen vuoteen yhdessä kylään.

Haluaisin vain jaksaa elää...

Kertokaa ihmeessä, jos teillä on kokemuksia tai tietoa aiheesta...

Kohtaamisia koulussa

On ihan oma taiteenlajinsa taivutella itsepäinen lapsi mukaan toimintaan. Kun lapsi on kerran päättänyt, että minähän en tee nyt mitään enkä osallistu mihinkään, on siinä työmaata kerrakseen. Tänään keskustelin varmaan puoli tuntia koulun eteisessä pienen, kiukkuisen ja jääräpäisen pojan kanssa, joka oli vakaasti päättänyt, ettei osallistu ulkoliikuntaan, kun kaikki ei mennytkään hänen tahtonsa mukaan. Lopulta pääsimme ulos ja kiukkukin unohtui. Onneksi meitä oli kolme aikuista, joten tilanne saatiin hoidettua näin, kahden muun aikuisen ollessa oppilaiden kanssa ulkona.

Tänään tunsin myös suurta myötätuntoa pientä ja hentoa venäläispoikaa kohtaan, joka on asunut Suomessa kuukauden. Hänelle piti opettaa englantia, kun hän ei puhu vielä edes suomea. Saimme kuitenkin kommunikoitua ja tehtävät tehtyä. Hän sai ilmaistua, ettei viihdy Suomessa, ja ettei hänellä ole yhtään kavereita. Yritin rohkaista ja tsempata poikaa. Iltapäivällä näin hänet hieman iloisempana askartelutyön ääressä. Alku on usein hankalaa, mutta näillä maahanmuuttajalapsilla muutos yleensä tapahtuu silminnähden, hetimmiten kun he alkavat omaksua kieltä.

Tänään koettiin myös yhden oppilaan kanssa niin suuria vaikeuksia matematiikassa, että hän itse halusi jäädä välitunniksi luokkaan saamaan lisäohjausta. Kotona ei kukaan oikein ole auttamassa läksyissä ja näin ollen läksyt ovat aina tekemättä, sääli. Mutta oppilaalla itsellään on valtaisa innostus oppia ja tehdä. Ihailtavaa urheutta.

Tehdessäni lähtöä isot "kovispojat" kerääntyivät koulun pihalla ympärilleni puhumaan mukavia. Kovan kuoren alla on suloisia pieniä lapsia.

Tajusin taas tämän päivän jälkeen, että palkitsevaa tässä työssä on kohdata mitä erilaisempia lapsia, ja ehkä jopa ajoittain olla avuksi. On ihanaa huomata, että tykkää siitä työstä, mitä tekee. En tiedä, kuinka usein tällaista oivaltaa, tai pysähtyy ajattelemaan. Aamuisin ahdistaa, kun kello soi, ja usein töissäkin saattaa väsyttää. Mutta silti... aivan mahtavaa saada olla mukana näiden lasten elämässä.

Huomenna olisi työpäivä poikkeuksellisesti lauantaina.. siitä hyvästä saamme keväälle yhden ylimääräisen vapaapäivän. Tarkoituksena on, että myös lasten vanhemmat osallistuisivat huomiseen koulupäivään; saa nähdä miten aktiivisesti kodeista tullaan, tai päästään mukaan.

Rankentavaa keskustelua kaivataan..

Juttelin äsken ihmisen kanssa, joka on hyvin kärkäs mielipiteissään. Hän saa minut kimpaantumaan. Hänelle kaikki on mustavalkoista, joko tai.

Tänään keskustelumme yltyi väittelyksi, lopulta melkeinpä riidaksi. Hän sanoi, että kyllä kolmikymppisen pitää jo tietää, mitä elämältään haluaa.. No, minäpä en tiedä.

Hän myös haukkui koululaitoksen pystyyn; siellä kun kuulemma kaikki lapset tasapäistetään heikoimpien tasolle.. en yhdy siihenkään. (Hulluinta on, ettei kyseisellä ihmisellä ole minkäänlaista omakohtaista kosketusta koulumaailmaan..)

Ihminen, joka ei kuuntele toisen näkökulmia eikä edes yritä ymmärtää, saa mut turhautumaan.

-Raivostumaan!

Tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen...

Tänään on ollut taas selkeästi parempi olo. Elämäni on kuin jonkinlainen vuoristorata. Koskaan ei oikein tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu, tuleeko sieltä ylä- vai alamäki... pitääkö kiljua vai voiko hengähtää.

Olen ollut itselleni armollinen tänään. Olen ajatellut valtavasti, ja pitkästä aikaa kirjoitin kirjeen. En ole varmaan kirjoittanut oikeaa kirjettä kymmeneen vuoteen (postikortteja ei lasketa).. sitä kirjoittaessani, vaikken kirjoittanutkaan mitään omasta olostani, oivalsin asioita itsestäni, ja koin jonkinlaista helpotuksen tunnetta. Kuin olisin saanut osittain jotakin anteeksi; selityksiä, vastauksia, lämpimän kädenpuristuksen.. jokin minussa heräsi kannustamaan: älä ole liian kova itsellesi.

Pari päivää oman pään sisällä, oman navan ympärillä, korvissa kaikuen vain minä minä minä.. nyt voikin taas avata silmät ja katsella maailmaa... nähdä lasten hymyileviä kasvoja... syksyiset puut... oravan loikkimassa tien yli... pilvien purjehtivan taivaalla... ja tajuta miten pieni sitä itse onkaan ongelmineen tässä kaikessa.

Olen oivaltanut, että kenties suurin haasteeni ja suruni on se, että olen niin ristiriitainen siinä, mitä ihannoin, ja miten todellisuudessa lopulta toimin. Tuntuu, että kaikki elämässäni kiteytyy siihen... aivan kaikki.

.. Kuuluisa kasvatusteoreetikko Rousseau julisti, että ihmisen tulee itse kasvattaa ja ruokkia omat lapsensa, ja ettei mikään saisi vapauttaa ihmistä vanhemmuudestaan. Silti, vailla minkäänlaisia omantunnontuskia, hän hylkäsi omat lapsensa.

Suuri haaste toimia käytännössä, kuten teoriassa ajattelet... kuin seistä ajatustensa takana. Onhan siinä jo puolet kaunista, jos ajattelet teoriassa oikeamielisesti ja jalosti.. mutta miten siihen sitten voikaan yhdistyä käytännössä niin suurta vääryyttä, tappioita, saavuttamatta jääneitä unelmia..?

Pitääkö siihen olla lupa, että saa olla surullinen?

Olo on taas tänään ollut aavistuksen parempi. Arki antaa muuta ajateltavaa; arki on hyvä asia.

En ole koskaan oikein sallinut itselleni sitä, että saisin valittaa mistään. Aina jos valitan, mistä hyvänsä, koen jälkikäteen olevani täysi luuseri. Se, että kirjoitin eilen kokevani henkistä pahaa oloa, kaduttaa minua tänään. En siis haluaisi olla rehellinen edes omissa tunteissani. Aina jos päästän ulos jotakin "pahaa", haluaisin vetää sen hetimmiten takaisin.

Jos erehdyn vihjaamaan ystävälle, että nyt vähän masentaa, havahdun varsin pian siihen, että enhän minä saa sanoa niin; en ole antanut itselleni lupaa sanoa niin! Anteeksi, että valitin. Kaikki on hyvin. Hymyilyttää. En todella oikeasti tarkoittanut sitä mitä sanoin, en ihan sillätavalla... liioittelin.. unohda koko juttu... Puhutaan mieluummin siitä, miten sinulla menee.

En tiedä mitä sitten pelkään. Häpeän olla heikko. Vaikka herkkyys voi olla myös suuri vahvuus. Ehkä pelkään, että minut tuomittaisiin; kuinka paljon ihmiset voivat ymmärtää? Annoin ehkä sen kuvan, ettei minulla ole läheisiä ystäviä... on minulla.... vika on minussa itsessäni. Uskon, että ystäväni ymmärtäisivät, mutta en halua kuormittaa... enkä halua kenenkään tietävän mitä kaikkea väärää olen tässä elämässä tehnyt. Tänään jo meinasin alkaa töissä itkemään, kun mainitsin ohimennen vanhemmalle opettajalle eräästä elämänvaiheestani, ja hän sanoi myötätuntoisesti ymmärtävänsä. Myötätunto saa minut itkemään. Onneksi sain pidettyä itseni skarppina....

Omassa yksinäisyydessäni voin itkeä, se helpottaa. Tänään itkin pitkästä aikaa omaa oloani. Mutta auta armias, jos murrun jonkun nähden.. mietin sitä monta vuotta jälkeepäin ja häpeän. Kerran itkin töissä, työkaverin edessä. Se oli yksi vaikeimmista paikoista.. Tunsin olevani niin heikko ja haavoittuva, että kuolisin siihen paikkaan. Tuntui, etten voisi enää mennä töihin näyttäytymäänkään. Ehkä sitten itkeminen julkisesti olisi vasta sallittua, jos joku kuolisi.

En tiedä, miksi on näin.

Musta möykky sisälläni

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, ajatukseni olivat muutossa, se oli silloin iso asia ja suuri elämänmuutos, jonka toteutuminen jännitti. Nyt se on sitten todellisuutta, on talo ja asuntolaina. Olemme viihtyneet hyvin. Silti välillä arveluttaa. Onko tämä se elämä, jossa haluan olla. Toisinaan olo on levoton kuin villieläimellä, joka on suljettu häkkiin, ja joka haluaisi vain juosta kauas pois; purkaa kaiken voimansa siihen, että sinkaisee matkaan.

Olen aina ollut ailahteleva; mutta nyt enemmän kuin koskaan ennen. Mies kuittasi keskustelunavaukseni kriisituntemuksistani sanomalla "aijaa... hei monelta se elokuva alkaa..."

Mua ahdistaa. Oikeastaan kaikki. En koe voivani tai haluavani kirjoittaa tänne täysin rehellisesti kaikesta siitä, mitä on meneillään ja mitä koen. Ehkä joskus kirjoitan, ehkä en, eihän minun toki täydy. Mutta johonkin se kaikki täytyisi voida purkaa. Mihin? Olisin varmaan terapian tarpeessa. Ei ole ketään, kenelle voisin kertoa täysin avoimesti kaikesta, en vain voi.

..Syvälliset yhteydet elämästäni puuttuvat... joku hassu, puolittainen avautuminen on saattanut tapahtua pubin nurkkapöydässä miehelle, jolle on aina ollut helppo jutella, mutta joka ehkä kuuntelee ja ymmärtää vain siksi, että hänellä on taustalla taka-ajatus. Hetken yhteys ja ymmärrys riittää kuitenkin viemään minut taas sisäisten möykkyjeni kanssa muutaman askeleen eteenpäin. Kotona oma mies on aina niin iloinen ja pintasuuntautunut, ettei häneen oikein saa syvää yhteyttä, kuin hetkittäin, tai siis... itse on aina tehtävä keskustelunavaus ja vietävä keskustelua eteenpäin, jotta se kantaisi.

Ehkä joudun kirjoittamaan joitakin tuntemuksiani vanhanaikaisesti pöytälaatikkoon. Ikävää siinä on vain se, että tyhjä paperi, joka hiljalleen täyttyy sanoilla, ei koskaan vastaa takaisin. Minä itse uskottelen voivani antaa vastaukset kysymyksiini.. toki alitajunta työstää ja prosessoi kirjoittamaani, ja alkaa tarjota näkökulmia... mutta ne ovat silti vain minun näkökulmiani, ja siksi puolueellisia. Kuka minä olen nostamaan itseni jalustalle ja oikeuttamaan tekoni; kuka minä olen päättämään, että saan aina anteeksi kaiken, tehdyn ja tekemättömän, vain siksi, että minulla on syyni? Toki avaimet vastauksiin ja ratkaisuihin ovat sisälläni, mutta tarvitsisin jonkun viitoittamaan tietä; näyttämään, kuinka karttaa luetaan.

Mulla on oikeesti juuri nyt tosi paha olla. Valehtelen jo itsellenikin. Tarvitsen vapautuksen; kaikesta tekemästäni. Silti haluan, että minun olisi hyvä olla näin, juuri tässä. En halua pois, mihinkään. Ja silti haluan. Kaipaan kipeästi, kaikkea muuta. Kaipaan niin, että tekisi mieli hypätä korkealta ja kovaa; johonkin tuntemattomaan,; unohtaa kaikki mitä on koskaan ollut; alkaa alusta.

Tuskakohtauksia ja toipumista

Kun aikanaan otin epäpätevänä työntekijänä vastaan viransijaisuuden, alkoivat kahden kuukauden kuluttua siitä aivan suunnattomat stressin oireet. Niin voimakasta oirehdintaa en ollut koskaan eläissäni kokenut. Podin pari kuukautta totaalista unettomuutta, olin vähän väliä sairaslomalla ja sain elämäni ensimmäiset unilääkkeet. Sitten kun uni alkoi tulla, aloin saada yöllisiä tuskakohtauksia. En tiedä, mitä ne olivat, mutta minä nimesin ne tuskakohtauksiksi, koska ne olivat juuri sellaisia; täynnä tuskaa. Saatoin säpsähdellä yön aikana monta kertaa hereille aivan paniikissa, kokemukseen, että happi loppuu, sydän tykyttää... apua, mitä tapahtuu, olenko vielä hengissä, kuolenko...??!!! Se oli jotakin aivan hirveää.

Aloin sitten työstää oloani ja hiljalleen yölliset ongelmani alkoivat jäädä pois; aloin taas nauttia nukkumisesta. Aloin tietoisesti suhtautumaan työhön rennommin... tajusin, ettei minulta kukaan voi odottaa huippusuorituksia, sillä enhän minä ole pätevä. Ei kukaan voi olettaa, vaatia tai kuvitella, että osaisin kaiken. Palavereita jännitin ehkä eniten.. mitä jos joku asiantuntija kysyisi jotakin, mihin en vain osaisi vastata... täytyisikö minun heti palaverin alkuun tiedottaa kaikille, että minä en sitten muuten ole pätevä, älkää olettako mitään.. No, nekin menivät omalla painollaan kun lakkasin murehtimasta.. matalalla profiililla, hyvin valmistautuneena, ja samalla rennosti omana itsenäni niistä suoriuduin ja kaikki meni aikalailla nappiin. Aloin luottaa itseeni.

En tiedä, mitä alitajunnassani on viimeviikolla pyörinyt, (tai no, oikeastaan tiedän, mutta ei ihan kaikkea viitsi täällä vuodattaa..) kun heräsin taas kahtena yönä näihin tuskakohtauksiin.. Niitä ei ole tainnut olla yli puoleentoista vuoteen.. Säpsähdin voimalla hereille ja pelästyin; mitä tapahtui, kuolinko juuri??? Sitten raskasta hengitystä, jonka tiedostaa kokoajan, ja yrittää pysyä valveilla, jotta ei lakkaisi hengittämästä.

Yleisfiilis on kuitenkin kaikenkaikkiaan ihan hyvä. Koen jopa olevani onnellinen. Vaikkakin edelleen hyvin levoton.

Eilen meillä oli miehen kaveri kylässä; join itseni humalaan ja näin nukkumaan mentyäni ehkä maailman kreiseintä unta: Salkkareiden Ismo ja Seppo ryömivät ulos jostakin putkesta, ja Sepon naama oli ihan jäässä ja hän huuteli hullunlailla apua. Jotkut hemmot riensivät puhaltamaan Sepon kasvoille lämmintä ilmaa jollakin puhaltimella.... Se oli se Saarenmaan 80-prosenttinen vodka... ei olisi pitänyt.. :D

Lasten raivokohtaukset

Varoitus: Tämä on pitkä juttu, jonka olisi voinut kertoa paljon lyhyemmin. Toisekseen, lopussa annetaan ohjeita ja vinkkejä, joita joku muu osaisi varmasti antaa paljon paremmin. Nämä ovat vain minun näkemyksiäni ja kokemuksiani, en ole hyvä neuvonantaja. Jos aihe kiinnostaa sinua, voisinkin haastaa sinut kertomaan omia kokemuksiasi aiheesta, tai antamaan vinkkejä siitä, miten kannattaisi toimia; miten sinä toimisit?

...Minua siis pyydettiin kirjoittamaan blogiini postaus siitä, miten raivokohtauksen saanut lapsi voidaan (oikeaoppisesti) taltuttaa. Loistava aihe, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että oma kokemukseni aiheesta rajautuu vain työelämän sarakkeelle. Omia lapsia kun ei ole, en voi tietenkään tietää (enkä esittää tietäväni) millaista on olla äiti, ja millaista on äidin roolissa asettaa lapsille rajoja. Se on varmasti ihan eritavalla haastavaa, kuin opettajan tai muun työkseen kasvattavan roolissa.. äitinä sitä on lapsistaan vastuussa 24/7, ei voi vain perjantaina huokaista, että huh huh, maanantaina jatketaan...

... Työntekijän roolissa oman lisähaasteensa puolestaan tuonee se, että joudut pitämään kuria jonkun toisen lapsille. Et voi aina tietää, millaiset pelisäännöt lasten kodeissa on; koulussa noudatetaan koulun pelisääntöjä, ja kukin opettaja ja kasvattaja värittää niitä sääntöjä vielä sitten (huomaamattaankin) omien näkemystensä kaltaisiksi. Täytyy kuitenkin olla varsin hienovarainen, ja pystyä tarvittaessa jäkikäteen perustelemaan toimintansa.

En siis koe olevani millään tasolla asiantuntija tässä jutussa, työnkään puolesta. Toki niin teoria kuin käytäntökin ovat opettaneet paljon, mutta yhtä paljon on yhä opittavaa. Tosin, aika kovan lähtölaukauksen lasten ja nuorten maailmaan varmasti antoi työni psykiatrisen osaston ja -koulun maailmassa. Siellä turpiin meinasi tulla harva se päivä ja muistoksi kehooni jäi pysyvä arpi eräästä väkivaltaisesta tilanteesta, jossa kaikki kävi niin äkkiä, etten yksinkertaisesti ehtinyt ajatella, miten olisi järkevintä toimia. Silloin en todellakaan vielä tiennyt, mitä pitäisi tehdä, jos joku meinaa heittää minua tuolilla päähän, hyökätä kimppuuni tai päättää yhtäkkiä hajottaa luokan tietokoneet. Enkä tiedä, tietäisinkö vieläkään; voiko sitä koskaan täysin tietää.. Ne tilanteet syntyvät niin salamannopeasti, ettei aikaa miettimiseen ole. Kokemus ja teoriatieto tuovat toki varmuutta.

Se on aina varsin häkellyttävä tilanne, kun näkee lapsen kokevan niin valtavaa pahanolon tunnetta, ettei mikään mikä osuu hänen tielleen, säästy hänen raivoltaan. Ajan kanssa kuitenkin niitä tilanteita oppii jossakin määrin ennakoimaan, alkaa saada takaraivoonsa jonkinlaisen toimintamallin, joka naksahtaa päälle tilanteen kehittyessä. Tietynlainen määrätietoisuus näkyy ulospäin: kun aikuinen luottaa siihen, että tästä selvitään, lapsikin vaistoaa sen. Jo se voi rauhoittaa tilannetta.

(kiukkuiset söpöliinit löytyivät googlesta)

Kaikki lapset käyttäytyvät toisinaan haastavasti, ovat pahantuulisia, kiukkuisia ja väsyneitä. Silloin on tavallista alttiimpi turhautumaan. (Ja tämähän pätee meihin aikuisiinkin..) On myös lapsia, jotka tuntuvat hermostuvan ja turhautuvan jatkuvasti. Heillä ei ole käytössään keinoja, joilla hallita omia tunteitaan; sietää pettymyksiä ja turhautumista. He voivat (myös tiedostamattaan) testata aikuisen rakkauden ja sietokyvyn rajoja... hyväksyykö tämä aikuinen minut, vaikka käyttäydyn huonosti? Lapsi haluaa horjuttaa aikuista, vaikka ei viimekädessä tahdokaan aikuisen horjuvan.

Voisi kai sanoa, että loppupeleissä lasten raivokohtaukset kiteytyvät pohjimmiltaan erilaisiin taitoihin ja niiden opetteluun. Jos ei vielä hallitse kärsivällisyyden taitoa, ei aina voi jaksaa odottaa omaa vuoroaan... ja jos sosiaaliset taidot ovat vaillinaiset, saattaa ihmisiä tulkita väärin ja räjähtää aivan syyttä. Matikan kokeesta saatu huono numero voi aiheuttaa itkua ja hampaiden kiristystä, jos ei kykene käsittelemään pettymyksen tunteita. Tai jos sanavarasto ei riitä ilmaisemaan omia tuntemuksia, saa ne ainakin ilmi raivostumalla.. Raivokohtauksen taustalla on siis aina jokin perimmäinen syy. Aikuinen on myös esimerkiksi saattanut arvioida lapsen kestokyvyn yläkanttiin ja ottaa lapsen mukaan johonkin pitkästyttävään tilaisuuteen, jossa tämä ei yksinkertaisesti jaksa olla niin kauan kuin oli tarkoitus. ( Toki myös uhmaikä on oma lukunsa, kun lapselle syntyy tarve itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmistaan).

Kun siis lapselta vaaditaan enemmän, kuin mihin hänen taitonsa ja kapasiteettinsa yltävät, hän ei kykene suhtautumaan joustavasti ja sopeutuvasti. Raivokohtaus voi kehittyä seurauksena siitä. Jos lapsi ei kykene joustamaan, ja aikuinen alkaa kesken raivarin vaatia lasta ojennukseen olemalla myös itse joustamaton, syntyy ainoastaan kaaos, joka ei synnytä mitään rakentavaa. Raivarin ollessa päällä, ei siis ole paras mahdollinen hetki alkaa opettaa lapselle joustavuutta, etenkään pakottamalla, kiristämällä, uhkailemalla tai saarnaamalla..

Mielestäni keskeinen asia on, että lapsen kokemat tunteet sallitaan; otetaan ne tasapainosena aikuisena vastaan.. aikuisella on jo työkaluja käsitellä ikäviä tunteita... hän toimii ikäänkuin lapsen pahanolon sijaiskokijana, keventäen lapsen kokemaa kuormitusta. Samalla hän osoittaa lapselle, että pahat tuntemukset eivät tee kenestäkään ihmisenä pahaa... silti välitetään ja rakastetaan, vaikka suututtaa. Tärkeää on kuitenkin myös täsmentää, että vaikka vihainen saa olla, ei mitään saa silti rikkoa, eikä ketään satuttaa.

Jos raivokohtaus yltyy niin rajuksi, että lapsi alkaa hajottaa jotakin, tai on vaarassa satuttaa itseään tai toisia, on holding eli kiinnipito varsin hyvä menetelmä. Monet tuntemani erityislasten parissa työskentelevät kasvattajat käyttävät menetelmää myös kotona omiin lapsiinsa.

Kiinnipito tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi suljetaan tiukkaan syliotteeseen ja pidellään tiukasti kiinni, välittäen näin lapselle turvallisuuden tunnetta ja rakkautta. Lapsi yleensä alkaa rimpuilla, potkia, huitoa, itkeä ja huutaa kahta kovemmin.. lapsi saattaa myös sylkeä ja raapia, sekä käyttää harvinaisen aggressiivista kieltä. Vastustusvaihe kestää aikansa; lapsi saa näin huutaa tuskansa ja pahan olonsa ulos, ja samalla tuntea itsensä hyväksytyksi.

Kiinnipidon aikana lapsen kanssa ollaan kokoajan vuorovaikutuksessa. Hänelle voidaan rauhallisella äänellä esimerkiksi kertoa, miksi näin toimitaan, ja että päästetään irti sitten, kun lapsi kykenee rauhoittumaan.

Kiinnipito EI ole rangaistus, eikä sillä ole tarkoitus satuttaa tai alistaa lasta. Se voi sivustakatsojan silmin näyttää varsin hurjalta, mutta sen tarkoitus on auttaa lasta. Se on rajan asettamista ja turvallisuudentunteen luomista. Kun on oikein paha olla, kiinnipidolla voidaan osoittaa, että jokin ja joku tässä maailmassa on vahvempi kuin se viha, joka sisällä myllertää. Tärkeää on, että aikuinen on kokoajan rauhallinen ja määrätietoinen.

Kun lapsi alkaa rauhoittua, hän ei enää vastusta kiinnipitoa, jolloin otetta voidaan alkaa hiljalleen hellittämään. Tämän jälkeen pahan olon syistä voidaan keskustella. Lapsi on kiinnipidon jälkeen usein varsin herkässä tilassa ja kaipaa fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Aikuinen voi esimerkiksi juteltaessa silitellä lapsen selkää tms. Tärkeää on, että kiinnipito päättyy aina kokemukseen hyväksymisestä.

Muita vinkkejä kaikenlaisten raivokohtausten hallintaan, sekä ennaltaehkäisyyn:

-aikuinen tekee viimekädessä kaikki päätökset. Lapselle voi kuitenkin antaa vaihtoehtoja, joista hän saa itse valita. Näin lapsi kokee voivansa vaikuttaa omiin asioihinsa, mikä vähentää uhmaamisen tarvetta.

-perustele lapselle asiat

- anna lyhyitä ja selkeitä ohjeita (esim. "käyttäydy kunnolla" on liian epämääräinen, sen sijaan "syö ruoka pöydän ääressä" on konkreettisempi..)

-älä kysy raivoavalta lapselta "miksi?", sen sijaan sanoita tilannetta hänen puolestaan: "näen, että sinua harmittaa"..

-osoita empatiaa, se antaa lapselle kokemuksen, että hänen tunteistaan välitetään

-pysy rauhallisena, ole johdonmukainen äläkä anna periksi

-kerro lapselle etukäteen, kuinka paljon on vielä aikaa tai kuinka monta kertaa ehtii tehdä jonkun kivan tekemisen (esim. ehdit pelata vielä yhden pelin, tai laskea liukumäestä kolme kertaa) sen sijaan, että ilmoitat ajan loppuvan NYT..

-älä provosoidu, älä vastaa kiukkuun kiukulla. Rauhallisuus rauhoittaa myös lasta.

-älä uhkaile tai kiristä raivoavaa lasta

-laatikaa yhdessä lapsen kanssa säännöt, kuinka tulee käyttäytyä

-älä vähättele lapsen tuntemaa kiukkua äläkä vitsaile raivoavan lapsen kustannuksella

-älä tee tilanteesta suurta numeroa

-anna positiivista huomiota hyvästä käytöksestä

-opettele ennakoimaan, kiukun kytiessä vie lapsen huomio johonkin muuhun asiaan tai tee jotakin yllättävää ;) (toimii joskus..)

-tarvittaessa omia hermojaan voi viilentää vaikka viereisessä huoneessa. Jos lapsi vahingoittaa itseään tai rikkoo jotakin, silloin häntä ei saa jättää yksin. Muutoinhan kukaan ei ole huutoonsa kuollut..

-muista, että raivoava lapsi harvemmin on tahallisesti tuhma... hän käyttäytyisi kunnolla, jos vain suinkin osaisi ja pystyisi..

Aika legendaarinen kysymys on, miten tulisi toimia, kun lapsi järjestää kohtauksen ruokakaupassa, itkee ja rääkyy, haluaa karkkia tai leluja jne.. joku äiti ehkä häpeää lapsen huutoa niin, että myöntyy ostamaan lapselle sen mitä hän haluaa. Toinen äiti kantaa lapsen autoon ja jättää ostostenteon kesken. Kolmas äiti antaa lapsen huutaa ja pysyy tyynenä, eikä välitä sivullisten katseista; pääasia että pysyy tiukkana loppuun asti. Neljäs äiti olisi ehkä vähän hassu ja heittäytyisi kaupan lattialle sätkimään ja huutamaan samallatavalla kuin lapsi, jolloin lapsi häkeltyisi niin, että unohtaisi kiukutella.. Viides äiti jättäisi koko lapsen suosiolla kotiin.

Miten sinä toimit/toimisit? Ja olisiko sinulla jotakin parempia vinkkejä raivokohtausten taltuttamiseen?

Kriisi on mahdollisuus

Toisinaan tuntuu, että tulee mietittyä liikaa. Toisinaan on ehkä liikaa aikaakin käytössä, vaikka ei mukamas ehdi mitään. Silloin kun on liikaa aikaa, syntyy liikaa ajatuksia. Liika ajattelu voi joskus saada kaiken ihan mullin mallin. Pinnallinen suuntautuminen asioihin on joskus hyväksi, terveellistä; ei kuormita niin paljon.

Murrosiässä ja vielä sen jälkeenkin tuli pohdiskeltua itseä ja elämää, kirjoiteltua fiiliksiä ja kokemuksia... niin paljon, että sitä putosi ikäänkuin jonkinlaiseen kuiluun. Sai pelottavankin läheisen kosketuksen johonkin sisällään, ja ehkä samalla kadotti kosketuspintaa ihan oikeaan elämään. Sitä alkoi pitää muita ihmisiä vähän tyhminä; kavereita, jotka kulkevat eteenpäin vouhottaen, pysähtymättä lainkaan kuuntelemaan itseään, tuntematta itseään, huomaamatta asoita ympärillään. (Ei kai ihme, että filosofian numerokin oli kymppi).

Jossakin vaiheessa sitä havahtui.. oivalsi, että täytyy osata myös hellittää otettaan.. täytyy joskus unohtaa itsensä ja suuntautua asioihin, jotka eivät ole niin syvällisiä... Kai monet vaikeat tapahtumat ja onnettomuudet perheessä vetivät minua sinne kuiluun.. oli helppo alkaa tutkiskella elämää ja maailmaa omasta sisimmästään käsin, kun ei ollut ketään, kenelle kertoa pahasta olostaan. Jos ei maailma koskaan kysy mitä kuuluu, sitä kai jollakin tasolla hylkää maailman, ja etsii turvaa itsestään; niin minä sen koin.

Onneksi tämä oivallus asioiden tilasta syntyi... suureksi osaksi kiitän siitä silloista ystävääni, joka oli aivan päinvastainen kuin minä. Hän ei jaksanut opiskella, ei pohtia, murehtia, analysoida, pysähtyä aloilleen.... hän halusi juhlimaan ja pitämään hauskaa, hän halusi jutella tv-sarjojen tapahtumista ja pojista.. hän veti minut maailmaan, jossa pohdiskeluille ei ollut aikaa. Ne olivat elämäni huolettomimpia ja hauskimpia vuosia... En ajatellut, enkä edes juuri muistanut sitä pahaa oloa ja tuskaa, sitä miten huonosti isä ja äiti voivat.. -minun ei tarvinnut hetkeen huolehtia. Silloin aloin olla pinnallinen. Ehkä elämäni vapauttavin tunne. Jollain tasolla hylkäsin syvällisen puolen silloin itsessäni kokonaan. Saatoin jopa antaa itsestäni bimbon blondin vaikutelman, mutta en välittännyt siitä. Tein sen varsin tietoisesti.

Ehkä toinen oivallus syntyi jossakin vaiheessa, kun aloin ymmärtää, ettei minun tarvitse hylätä itsessäni sitä toista puolta. Vaikka syvällinen puoli vei minut aikanaan sinne yksinäiseen kuiluun, se kuitenkin toimi silloisessa tilanteessa apuna ja voimana, lohduttajana; se oli ja tulisi aina olemaan osa minua. Siitä oivalluksesta lähtien olen ollut tasapainossa pinnallisen ja syvällisen puoleni kanssa. Kuljen sitä kultaista keskitietä. Kosketuspinta omaan itseen ja sisimpään kannattaa ehdottomasti etsiä, mutta samalla muistaa suuntautua tiettyihin asioihin pintapuolisesti. Ei hyödytä yksinkertaisesti mitään, että pyörittelee ajatuksia päänsä sisällä loputtomiin. Itseään pitää kuunnella, mutta ei kannata jäädä jankkaamaan.

Murrosikä on kriisi. Siihen päälle rankkoja kokemuksia, eikä ketään auttajaa, niin ollaankin kriisin kriisissä. Näin jälkikäteen olen alkanut ymmärtää silloista tilannetta; löytänyt oikeutuksen silloisille tuntemuksilleni, ja päässyt yli. Nyt, kun koen potevani kolmenkympin kriisiä, muistan murrosiän, se oli vähän samanlaista, muttei kuitenkaan. Tuntuu, etten oikeasti tiedä elämästä nyt juurikaan sen enempää kuin silloin.. Toisaalta taas, nyt olen vahvempi ja rohkeampi. Minä tiedän, että tästäkin selvitään; minulla on enemmän henkisiä työkaluja, ja keinoja rauhoitella itseäni.

Kun olin 15-vuotias, haaveilin, että voisin kohdata aikuisen minäni, ja pyytää häneltä neuvoa, että se aikuinen minäni voisi olla se turvallinen aikuinen, joka kertoisi minulle, miten selviän. Tässä se aikuinen nyt on... voisin kai ainoastaan sanoa: "usko pois, asiat järjestyvät omalla painollaan", Mutta... yhtään sen viisampi en ole. Edelleen mietin, mikä minusta tulee isona; miten järjestän elämäni ja parisuhteeni; mitä haluan, kuka olen jne...

Silti, kaikessa myllerryksessäni uskon, että jotakin hyvää tästä seuraa. Kriisit synnyttävät aina lopulta jotakin uutta; jonkinlaisen uudistuneen, vahvemman minän; -kasvua, ymmärrystä, vahvuutta...


Levoton, odottava tunnelma ei enää tunnu pahalta, vaan aika hyvältä. Kriisi on mahdollisuus... nyt ehkä löytyy rohkeutta toteuttaa asioita... todella pyrkiä esimerkiksi vielä opiskelemaan, oppia uutta, luoda se oma polku, jota pitkin lähteä kulkemaan... Itseasiassa, aika hyvä fiilis. Ainakin taas tämän hetken..

Ps... tällä viikolla minulla ainakin on aikaa itselleni! Mies on illat töissä. Aion tehdä kaikkea kivaa ja rentouttavaa, ja olla vaan; kerätä voimia.

PPs... tänään sain töissä positiivista palautetta eräältä kokeneelta, vanhemmalta opelta. Hän sanoi pistäneensä merkille, että olen lasten kanssa ihailtavan rauhallinen, tiukissakin tilanteissa, ja se rauhoittaa näitä lapsia; saa heidät pysymään aisoissaan. Ihanaa, että joku sanoo niin. Postiivista palautetta annetaan toiselle niin harvoin. Myönnän, että hetkeksi häkellyin aivan täysin. Ja uskomatonta, että minut nähdään rauhallisena, ja pystyn sellainen olemaan, kun tuntuu, että sisälläni kuohuu myrskyävä meri..


Lopuksi vielä tohdin jakaa kanssanne silloisia ja "tällöisiä" runojani kriisistä:

Elämä jaksaa yllättää
odottamatta
aina uudestaan

Kun jo luulin toivoni
menneen
aukesi uusi ovi
kurottui käsi
otin kiinni

Löysin taas perille
johonkin
sain uuden tien
sen päässä vastassa
tulevaisuus
-----------------------

On sanaton sydämeni tästä,
vielä keskeneräisestä,
eletystä elämästä.

Vain hetki,
ja koittaa huominen,
tuo mukanaan taas tuskan,
tuon uuden luomisen.

Kun lisää on rakennettava aina,
ei koskaan voi
vain paikoillensa jäädä.

Kriisiä pukkaa..

En tiedä, mistä aloittaisin.. kolmenkympin kriisi jatkaa voittokulkuaan... tai sitten alan seota...

..Kun siis... elämäni on kaikinpuolin ihan kunnossa, lukuunottamatta kaikkea pientä vaivaa ja pulmaa, jotka käsittääkseni kuuluvat elämään ihan "luontaisetuina"... Painiskelen esimerkiksi jälleen väsymykseni kanssa (kirjoitan tästä aiheesta pian ihan oman juttunsa) ja suren vanhempiani, koska heillä on rankkaa isän sairastelun vuoksi. Kärsin myös jonkinlaisesta itsekriittisyysbuumista, sekä keskeneräisyyden tunteesta työn ja opiskelun suhteen. (Näistäkin varmasti lisää myöhemmin..) Minulla on kuitenkin työpaikka, koti, terveys, hyvä kumppani... voin toteuttaa itseäni, minulla on mielekkäitä harrastuksia ja osaan iloita varsin pienistä asioista. Aika upeaa siis...

Mutta silti.. minusta on alkanut tuntua siltä, kuin olisin vankina itseni sisällä, ikäänkuin jokin todellinen minäni olisi tukahdutettuna jonnekin syvälle, tavoittamattomiin. Ja ikäänkuin se todellinen minäni yrittäisi nyt kaivautua, suorastaan raivolla tunkeutua minusta ulos. Aivan kuin jotakin puuttuisi, ja taas toisaalta, jotakin olisi liikaa.

Otetaanpa suurennuslasin alle avoliittoni: rakastan miestäni, todella. Hän on mahtava: hän on kiltti, välittävä, rakastava, herkkä ja hellä; iloinen, tunnollinen, huolehtiva ja kannustava. Hän antaa minulle tilaa ja vapautta, sekä arvostaa ja kunnioittaa minua ja pyrkimyksiäni. Silti, välillä tuntuu, että tämä kaikki on edennyt liian vakavaksi taloineen ja sormuksineen. Vaikka yhdessä ollaan oltu yli seitsemän vuotta. Tuntuu, kuin olisin väärässä roolissa.. ei minusta ole tällaiseen... eikä minusta ole perhe-elämään... ei minusta voi tulla äitiä, en minä sovellu sellaiseen muottiin... vaikka vielä taannoin podin mukamas vauvakuumetta.. se taisikin olla vain ohimenevä mielenhäiriö.. ei minusta ole sellaiseen, onko koskaan??

Monilla ystävillä on jo lapsia ja tietenkin se oma rakas mies.. ehkä se oma kotikin. He ovat niin onnellisia ja tyytyväisiä. Minä en ole oikeastaan koskaan haaveillut sellaisesta. Joskus hetkittäin on tullut tunne, että voisihan se olla ihan kivaa, kyllä minä haluan.. sellaisesta kuuluu haaveilla. Etenkin nyt, kun niin sanotusti puolet siitä paketista on jo kasassa, eli mies ja koti... niin mikäs tähän olisi vielä niitä lapsiakin odotella.. Mutta... kun ei vain tunnu siltä. Onko minussa sitten jotakin vikana? Olenko itsekäs? Vai pelkäänkö? Muuttuuko mieleni joskus? Täytyyko sen muuttua?

Mieheni olisi sanojensa mukaan täysin valmis perheen perustamiseen, mutta ei onneksi painosta. Hän ymmärtää minua, ja jaksaa odottaa. Mutta jaksaako hän odottaa loputtomiin? Entä jos minä en ole koskaan valmis? Tyytyykö hän siihen? Tyydynkö minä? Onko tämä ylipäänsä vain tyytymistä?

Joskus haluaisin vain vetää oven perässäni kiinni; anna minulle hetki aikaa olla ihan yksin; lähde vaikka viikonlopuksi johonkin; anna minun katsoa nyt tämä tv-ohjelma rauhassa; -anna minun vetää edes kylpyhuoneen ovi perässäni lukkoon. Haluan lähteä viikonloppuna ulos, haluan tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin. Silti haluan tietää, että kotona odottaa joku, joka todella rakastaa ja välittää, ja jonka viereen voin käpertyä palattuani.

Mihin tämä kriisi minut lopulta vie? Jotenkin pelottaa. Olo on levoton, kuin odottava. Haluan johonkin, vaikka en mihinkään. Haluan jonkun, vaikka en ketään. Haluan mieheni, vaikka haluankin tilaa. Mitä minä todella haluan? Ja uskallanko minä edes ottaa siitä selvää??

Viikko taas vierähti..

Tällä viikolla minä olen..

• antanut hirrrrrveästi läksyjä oppilaille :/
• opettanut maahanmuuttajalapsille suomea :)
• selvittänyt oppilaiden tappelua :(
• taltutellut raivokohtauksen saanutta oppilasta :(
• käynyt kävelyllä metsässä :)
• potenut väsymystä, mutta se on ollut siedettävää :/
• potenut kolmenkympin kriisiä, ja samalla ihmetellyt sitä, että tunnen oloni henkisesti ihan teiniksi ... :-0
• juonut paljon teetä :)
• nauttinut syksystä ja askarrellut oppilaiden kanssa syksyisiä puita :)
  

Onko elämää kolmenkympin jälkeen?

Poden (taas) kolmenkympin kriisiä...

• olen käyttänyt tuotetta nimeltään "age defence day cream" (no se oli ilmainen tuotenäyte..)
• olen viimepäivinä halunnut laittaa koko elämäni mullin mallin/ ylösalaisin/ nurinkurin, ja kaikkea muuta..
• olen tajunnut, etten ole vielä(kään) saavuttanut elämässäni mitään, vaikka kaikki muut ovat sitä mieltä, että olen saavuttanut vaikka mitä
• olen tarkkaillut itseäni peilistä ja tajunnut, että näytän ihan täti-ihmiseltä
• minua on luultu nuoremmaksi, ja se on lämmittänyt mieltäni suunnattomasti
• tunsin itseni sanoinkuvaamattoman vanhaksi, kun 21-vuotias työharjoittelija huokaisi olevansa "niiiiin vanha"...
• näin unta, jossa täytin 30. Mies sanoi, että mennään "tonne yhteen paikkaan".. ilahduin ja ajattelin pääseväni kunniakseni järjestettyihin yllätyspirskeisiin. Mies veikin minut rautakauppaan mutteri-/ruuviostoksille. Hip hei!

Eikä tässä edes kaikki. En jaksa kirjoittaa enempää, olen vanha ja väsynyt.

P.S. Kypsempien ja vanhempien ihmisten kommentit siitä, miten elämä on parasta juuri heidän iässään, eivät tässä kriisissä lohduta.

P.P.S.... oli minulla aikanaan kahdenkympin kriisikin... ja selvisin siitä...

P.P.P.S... Ihmisen elämähän kulkee kriisistä kriisiin...

... ja minun tapauksessani viikonlopusta viikonloppuun... tänään oli taas niiiiin rankka päivä, että alkoi ihan ikä painaa ja on ihan pakko lainata työharjoittelijan sanoja: "Vitsi mä oon niiiiiiin vanha!!!"

Vanhukselle arvokkaampi elämä!

Pakko kirjoitaa pari ajatusta vanhustenhoidosta, kun tuo aihe nyt on niin pinnalla. Itsekin opiskellessa tein vanhustyötä jonkun aikaa vanhainkodissa ja mielenterveyspuolella ja olihan se tosi rankkaa. Hoitajat venytetään siellä kyllä aivan äärimmilleen. Toisaalta taas koin, että hoitajat itsekin kuormittivat itseään: moni asia tehtiin vaikeimman kautta. Oli tilanteita, joissa silkka maalaisjärki olisi auttanut aikalailla.

Ihmetyksen aiheita: miksi kaikki vanhukset pitää kiskoa seitsemältä ylös vuoteistaan, vaikka nämä haluaisivat vielä nukkua? Oli ahdistavaa väen vängällä suihkuttaa ja pukea vanhus ja kärrätä aamupalalle, kun tämä aneli armoa, että antakaa nyt hetki vielä nukkua. Hoitajat sanoivat, että näin täytyy tehdä.. ei ihmetyksille ollut sijaa.

Ja miksi niin tiukka linja kaikessa mikä tuottaisi vanhukselle mielihyvää: ei liikaa suklaata, ei viinilasillista, ei liikaa tupakkaa, ne ovat epäterveellisiä, hyi sinua Saima kun piilotit pojaltasi saamat suklaat patjan alle. Eikö hyvänen aika jo tuossa iässä, vanhana, elämää nähneenä ihmisenä, ole lupa viimein tehdä asioita, miten haluaa??

Yöpuvut päälle illalla heti kuuden jälkeen, jotta saadaan koko talon väki petikuntoon yhdeksään mennessä. Liukuhihnalta kärrätään vanhuksia yöpesuille suoraan iltakahvipöydästä. Ensimmäiset "onnekkaat" pääsivät sänkyyn vartin yli kuusi ja saivat maata siellä aamu seitsemään. Kerran joku omainen kysyi, että eikös tämä ole melko aikaista laittaa äiti nukkumaan... että minua hävetti... olisin halunnut sanoa, että olen kyllä aivan samaa mieltä asiasta. Mutta niin oli aina tehty ja niin oli tehtävä. Mummot ja papat piti saada petiin ennen yöhoitajan vuoron alkua, muuten tämä hermostuisi kun joutuisi laittamaan vanhukset omin neuvoin petikuntoon.

Aamupalan jälkeen vanhukset istuivat ilman aktiviteettaja pyörätuoleissaan koko päivän. Huonokuntoisimmat vuodepotilaina vuoteissaan, ainoana ilonaan radio ja ikkunasta avautuva näkymä. Ei ihme, että höpisivät kokoajan itsekseen ja huusivat apua ilman syytä. Jos edes joku hoitaja hetkeksi pysähtyisi kuulemaan muistoja nuoruudesta tai pitämään kädestä kiinni..

Kerran "unohduin" katselemaan 90-vuotiaan kanssa valokuvia tämän sängyn laidalle. Sain työtovereilta tuimia katseita ja hoputusta, vessatuskierros oli kesken.

Yöksi levoton vanha poliisimies laitettiin lepositeisiin, koska yöhoitaja ei kestänyt hänen vaelteluaan käytävillä. Ymmärrän sen, mutta minua ahdisti aivan suunnattomasti tehdä se. Vaikka siihen oli vaimon lupa.

Kaikesta huolimatta nämä vanhat ihmiset olivat kaikesta aina kovin kiitollisia. Joka väliin kuului "kiitos". Jos on elänyt vaikeina aikoina nuoruuttaan, sitä osaa olla ilmeisen kiitollinen katosta päänsä päällä, lämpimästä ruuasta ja leposijasta.

-vaikka he olisivat oikeutettuja niin paljon enempään!!

Kun uudet sukupolvet valtaavat vanhainkodit, heille/meille ei enää riitä se, että on katto pään päällä, lämmintä ruokaa ja leposija. Kun on elänyt tässä uudessa ns. pikakulttuuri- yhteiskunnassa, tarvitsee virikkeitä ihan eritavoin. Mitäs sitten tapahtuu, kun nykyajan maailmankansalaiset sidotaan sänkyyn vailla minkäänlaisia virikkeitä. Internetin aalloilta sängynpohjalle on suuri pudotus.

Enkä nyt tarkoita tällä sitä, etteivätkö tämänpäivän vanhukset kaipaisi virikkeitä, tottakai kaipaavat. Huivijumppa tai lauluhetki kerran viikossa ei riitä.

Tehdessäni vanhustyötä silloin aikanaan, tajusin, että vanhukset ovat aivan upeita ihmisiä, joita ei voi muuta kuin kunnioittaa. Minä en ole koskaan saanut tavata omia isovanhempiani, he kaikki ovat kuolleet ennen minua. Minulla ei ollut ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta todella vanhoihin ihmisiin. Jännitti, en tiennyt miten minun tulisi heihin suhtautua. Eikä mennyt kuin hetki, ja rakastuin heihin aivan täysin; heidän huumoriinsa, heidän tapaansa suhtautua asioihin huolettomasti, heidän lämpöönsä ja kiintymykseensä, jota he osoittivat, minulle, vieraalle ihmiselle. Ja miten hienoa olikaan kuulla tarinoita melkein sadan vuoden takaa, saada elämänohjeita, taputus olalle, kiitos ja kannustus. Ehkä suurin ja hienoin, vaikkakin hyvin raadollinen hetki oli, kun pesin ja puin ruumiin viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen itkin kotona.

Ehkä juuri työn kiireisen luonteen vuoksi minusta ei kenties olisi sitä enää tekemään. Vaatii vahvuutta tehdä moista työtä: henkilökuntaa on vähän ja kiire on jatkuva, sinun täytyy toimia siinä ristipaineessa, kun haluaisit tehdä paljon enemmän kuin mitä ehdit. Haluaisit antaa aikaasi, mutta sinun täytyy juosta suihkuttamaan ja vessattamaan. Et ehdi aina kysyä: "mitä sinulle kuuluu?"

Ehkä jossakin muualla on toisin, mutta tämä oli minun kokemukseni. Uskon, että vanhainkodeissa on eroja.

Pieni askel, jonka itse tein, tuottaakseni edes vähän iloa.. menin koirani kanssa tuttuihin vanhainkoteihin tapaamaan asukkaita, ja voi sitä ilon määrää vanhusten kasvoilla! Sellaisetkin vanhukset, jotka eivät enää olleet aikoihin kommunikoineet ulkomaailman kanssa, kurottautuivat silittämään koiraani ja yrittivät jutella sille :)

Olemme myös oppilaiden kanssa käyneet laulamassa vanhuksille. Niistä tilaisuuksista ovat pitäneet sekä vanhukset että lapset.

Nykyään painotetaan paljon lasten ja nuorten asioita, nekin ovat olleet tapetilla, ja ihan syystäkin. (Lasten ja nuorten oikeuksista, mielenterveyspalveluista ja opetusryhmien koosta saakin sitten ihan oman aiheensa..) Mutta kunpa syntyisi samanlainen kulttuuri vanhusten asioissa. Lapset ja vanhukset ovat ne yhteiskunnan heikoimmat osapuolet. Ja ne heikoimmat ovat aina syrjäytettyjä, koska eivät ole kykeneviä puolustamaan itse itseään. Minä-minä-yhteiskuntamme esittäytyy tässäkin asiassa.

Sanotaan, että lapsissa on tulevaisuus, mutta vanhukset ovat olleet rakentamassa sitä, mitä on nyt. Milloin he saavat kiitoksen?

Sairaita mietteitä

Flunssa iski. Soitin töihin, että joudun olemaan pois.

Aina kun olen sairaana, ja pois töistä, minuun iskee aivan suunnaton ahdistus. Tottakai on ahdistavaa olla sairas, varsinkin kun kurkku on niin kipeä, ettei pysty kunnolla nielaisemaan, mutta ennenkaikkea minua ahdistaa se, että olen pois töistä. Se on ihan hullua.

Tottakai on parempi jäädä kotiin... a) jotta et tartuttaisi muita... ja b) jotta voisit parannella itseäsi ja levätä. Puolikuntoisena ei työnteosta tule mitään.

Silti... neuroottinen puoleni soimaa minua kokoajan... mietin mitä muut ajattelevat.. onko se nyt muka oikeasti kipeä... taasko sillä on joku flunssa... niin varmaan...

...Ja onkohan ne nyt pulassa työpaikalla... kuka hoitaa minun työni... olisin ihan hyvin voinut mennä... olisin voinut levätä sitten työpäivän jälkeen... tänään olisi ollut muutenkin lyhyt päivä...

Mä en kestä!! Järki hoi, missä olet? Ei sota yhtä naista kaipaa..........

Päivän ajatuksia

Ihmeellinen, stressitön olotilani jatkuu. Ihan uutta minulle, että pystyn esimerkiksi laskemaan työasiat suhteellisen hyvin mielestäni, kun suljen työpaikan oven perässäni.

Vähän on nyt sellainen olo, kuin olisi flunssa tulossa. Lieviä oireita oli jo viimeviikolla, mutta ne hävisivät.. illan aikana alkoi taas koskea kurkkuun. En kyllä millään haluaisi nyt sairastaa. Vaan kukapa haluaisikaan.. Tosin joskus, kun työstressi on ollut oikein kova, on ollut helpotuskin saada jäädä petiin potemaan...

Tentin tulokset tulivat muuten eilen, arvosana 4 (asteikko 1-5).. olen varsin tyytyväinen.

Viimepäivinä on pyörinyt paljon asioita mielessä, joista haluaisin kirjoittaa, mutta en ole ehtinyt paneutua. Kummallista, miten vauhdilla päivät hurahtavat... Tuntuu, etten saa mitään tehdyksi, vaikka teen kokoajan montaa eri asiaa yhtäaikaa... tosin, kenties juuri siinä ongelma piileekin... en syvenny mihinkään kunnolla. Keskittymiskykyni on äärettömän huono... pintapuolinen.. mitenhän sitä pystyisi kehittämään...

Ulkoisesti olen hyvin rauhallinen, töissä rauhallisia otteitani aina kehutaan. Mutta sisälläni on jonkinlainen levoton pyörremyrsky.. en kykene keskittymään; täytyy aivan pakottaa itsensä tenttiin lukiessakin todella paneutumaan, ja parin sivun lukemisen jälkeen huomaa ajatelleensa ihan muita asioita.. Ja aina on monta rautaa tulessa yhtäaikaa, menen tekemisestä toiseen edellisen homman jäädessä kesken, kiinnostun monesta, mutta yllän lopulta vain vähään. Ahdistavaa. Jonkinlainen pitkäjänteisyys puuttuu, täysin.

Uskon, ja toivon kuitenkin, että sitä voi kehittää. Kaikkea itsessään voi kehittää. Elämä on loputon kehitysprojekti... ihminen on oma rakennustyömaansa.

Pienet suuret asiat

Olen yleensä mahdottoman kova stressaamaan kaikkia pikkuasioita, kun taas isot asiat otan yleensä paljon rennommin.

Niillä stressiä aiheuttavilla pikkuasioilla tarkoitan esimerkiksi kaikkia työhön liittyviä asioita, tavallisia arjen tilanteita, ihmissuhdeasioita; unohdinko töissä hoitaa jonkin asian, miten selviän kaverin tupareista ja mitä puen päälleni, miksi sanoin töissä jotain hölmöä ja nolasin taas itseni, millä bussilla pääsen määränpäähän ja mitä jos ruuhkabussissa ei ole vapaata istumapaikkaa. Saatan miettiä tällaisia aivan loputtomiin, vatvoa mielessäni näitä niin, että kärpäsestä todella kasvaa härkänen.

Se ei tuntunut missään, kun lähdin aikoinaan ulkomaille vuodeksi opiskelemaan. Talon ostokin tapahtui jotenkin omalla painollaan. Hyppy tuntemattomaan, kuten vaikkapa uuteen työpaikkaan, ei ole sellainen asia, mikä saisi minut pois raiteiltani.

Nyt olen viimepäivinä huomannut, etten ole stressanut ihan niin paljon.. olo on ollut jotenkin aika rento. En ole potenut työahdistusta tai miettinyt, miten selviän tulevasta päivästä. Olen kokenut oloni jotenkin vapautuneeksi; vapautuneeksi jostakin.

(Magnesium lukemani mukaan parantaa stressinsietokykyä...you never know...)

Kunpa tämä tunne kestäisi. Kunpa pystyisin pitämään suhteellisuudentajun siinä, mikä on stressaamisen arvoista ja mikä ei...

Joku sanoi joskus, etteivät ne elämän suuret asiat meidän hermojamme koettele, vaan ne pienet: kun kengännauha menee umpisolmuun tai maitolasi kaatuu pöydälle. Taisi tyyppi olla oikeassa.

Tosin, jos maitolasi kaatuu, ja aiheuttaa hirveät ärräpäät, voi tietysti miettiä, mille tässä nyt ihan oikeasti kirotaan. Kai siellä taustalla on jotakin suurempaa. Kenties ne suuremmat asiat stressaavat alitajunnassa ja tulevat tietoisuuteen niiden pienien asioiden kautta...

Tänään hermojani koetteli vaativa tentti, jossa kirjoitin kolme esseetä tuskanhiki otsalla, ja sain homman valmiiksi minuutilleen tasan, kun koeaika päättyi.

Monikulttuurista

Lapset osaavat ottaa uudet haasteet vastaan ihailtavan rennosti.

Tänään opeteltiin englantia nassikoiden kanssa, jotka eivät puhu vielä sanaakaan suomea -eivätkä sanaakaan englantia. Silti ymmärsimme toisiamme ja saimme tehtävät tehtyä, pelasimme ja nauroimme.

Voin vain kuvitella, miten kummallista ja ahdistavaakin olisi elää aivan ummikkona vieraassa maassa ja kulttuurissa, käydä koulua osaamatta lainkaan maan kieltä. Saattaisi jonkinlainen paniikki iskeä päälle, kun yrittäisi pysyä perillä siitä, mitä ollaan tekemässä. Mutta nämä lapset... he vain sulautuvat porukkaan, leikkivät, seuraavat mukana uteliaina mitä tehdään ja alkavat innokkaasti tapailla sanoja. Ja ennenkuin huomaatkaan.. he puhuvat kanssasi samaa kieltä.

Viimekeväänä tapasin kaksi Etelä-Amerikasta tullutta tyttöä, jotka olivat täysin ummikkoja. Nyt toinen siirtyy yleisopetukseen ja molemmat puhuvat suomea sujuvasti.
:)

Syksyn tunnelmia

Upealta tuntuu tämä alkava syksy. Vaikka ilma on ollut tosi lämmin, tuntuu se jo ihan syksyiseltä. Lehdet alkavat paikoin muuttaa väriään ja aivan totta, huomenna alkaa syyskuu :) Koulussakin ollaan jo päästy täyteen työhön ja tohinaan.

Kerran kun odoteltiin miehen kanssa unentuloa, kysyin mistä syksy alkaa, ja alettiin luetella vuorotellen syksyn merkkejä: lehdet vaihtavat väriään, muuttolinnut lentävät etelään, omenapuut pursuavat omenoita, illat alkavat hämärtyä yhä aikaisemmin, aamut käyvät kylmiksi, haravointiurakat käynnistyvät... ja tietenkin koulut alkavat ja tutut sarjat jatkuvat telkkarissa :)

Minä olen aina ollut syksyihminen henkeen ja vereen. Rakastan kaikkea syksyssä, sadetta ja pimeyttäkin. Syksyllä olen tosi energinen ja innokas. Ja sitten keväällä kun melkein kaikki muut ympärilläni alkavat piristyä, minä olen ihan poikki ja innoton. Tosin olen huomannut, että tämä on alkanut viimevuosina tasoittua... En ole enää niin äärimmäinen. Nykyään kevätkin on jopa ihan kivaa aikaa. :)

Vuodenaikojen vaihtelu on kyllä suuri rikkaus jota jaksaa yhä uudelleen ihailla ja ihmetellä. Koskaan en totu kesän tuloon ja siihen, että yöt ovat valoisat, ja jokakerta ensilumi yllättää minut kuin ennennäkemätön ihme.

Perhe on paras

Jotenkin outo olo. En tiedä olenko masentunut vai iloinen, ehkä kumpaakin. Toisinaan huomaan, että aiheutan itse itselleni masentuneisuutta, alakuloa ja melankoliaa. Vaikkakin olisin mieluummin iloinen, antaa alakulo jonkinlaista syvempää kosketuspintaa itseen. Niinpä olen oppinut iloitsemaan siitäkin, että voin tuntea alakuloa. Kuulostaa varmaan perin kummalliselta.

Nyt olen niin väsynyt tästä päivästä, etten jaksaisi edes kirjoittaa. Töissä kerkesin ehkä kerran istahtamaan alas, vauhdikas päivä. Töistä suoraan asioita hoitamaan ja tenttikirjoja hakemaan kaupungista. Pitäisi alkaa lukemaan tenttiin, joka on ensiviikolla. Rehellisesti sanoen, en ole vielä ehtinyt aloittaa. Viikonloppukin on täynnä ohjelmaa...

Läheiset taas mietityttävät kovasti. Äiti, isä, veli, veljen vaimo... kaikilla on rankkaa ja omat vastoinkäymisensä. Ja äiti on se, joka omien murheiden lisäksi kantaa kaikkien muidenkin murheet.. kai äidit vaan ovat sellaisia. Haluaisin, että äiti alkaisi vihdoin elää enemmän itselleen. Mahdotonta kai. Mutta jos voin siinä mitenkään auttaa, aion yrittää.

En ole koskaan ollut mikään perhekeskeinen ihminen. En esimerkiksi edes tunne kaikkia sukulaisiani, saati että pitäisin yhteyttä. Veljet valittavat kun käyn niin harvoin kylässä; soitan vain kun on asiaa, olen etäinen.. En tiedä miksi, kun kuitenkin, tottakai, rakastan perhettäni...

...Tunteiden näyttäminen on aina ollut vaikeaa, ja olen muutenkin kai aika itsekeskeinen. Ja silti, samalla, lapsesta saakka olen kantanut huolta vanhempien hyvinvoinnista. Kun on sattunut liikaa pahaa, on kai tehnyt itselleen suojakilven; kuin ei muka tuntisi mitään. Ja samalla pelkää kokoajan pahinta; sitä että menettää. Vaikka niin lopulta väistämättä käy.

Nyt kun perheessä on paljon sairautta ja vastoinkäymisiä, jotka vaan eivät mene pois, minun on vain kaivauduttava täältä suojakilpeni alta esiin, ja alettava elää hetkessä, tässä ja nyt.. -Nyt kaikki ovat tässä, puhelinsoiton ja ajomatkan päässä, kädellä kosketettavissa, sanojeni tavoitettavissa. Minun on osoitettava teoillani, että välitän.

Perhe on kaikessa vaikeudessaankin arvokkainta, mitä ihmisellä voi olla. Se tunne, kun on maailmalla yksin ja tietää, että kotiin voi aina soittaa, on paras tunne maailmassa. Pelkkä ajatuskin siitä, että minusta välitetään, lohduttaa niissä tilanteissa kun tunnen olevani yksin.

Otteita koulusta

Koulun arjessa nähtyä ja koettua:

-Luokassa on oppilas, jonka kanssa opettaja ei tiedä mitä tehdä. Oppilas häiritsee jatkuvasti ja kuuluisi opettajan mielestä erityisopetukseen. Opettaja sälyttää vastuun kyseisen oppilaan opetuksesta ja kasvatuksesta vähän kerrassaan koulunkäyntiavustajalle. Kuin huomaamatta oppilas ajautuu eristyksiin muusta luokasta ja opiskelee avustajan kanssa kahdestaan, usein jopa erillisessä tilassa muusta luokasta. Hyvä jos opettaja enää edes tietää millä sivulla ollaan menossa, ja mitä kyseinen oppilas osaa.

-Oppitunnilla syntyy tilanne, jossa oppilas käyttäytyy uhkaavasti ja aggressiivisesti. Opettaja kokee olonsa uhatuksi eikä tiedä kuinka tilanteen hoitaisi. Niinpä opettaja käskee koko luokkaa siirtymään toisiin tiloihin oppituntia jatkamaan, ja jättää uhkaavan oppilaan kahdestaan koulunkäyntiavustajan kanssa tilannetta selvittämään. "Tee niinkuin parhaaksi näet", sanoo opettaja avustajalle lähtiessään.

-Koulunkäyntiavustaja tulee aamulla töihin, omiin avustajan tehtäviinsä, kun viiden minuutin varoitusajalla joutuukin opettajan sijaiseksi. Opettajalta on tullut sähköpostilla sekavat ja hätäiset ohjeet oppituntien sisällöstä; opetusmateriaalia ei löydy mistään. "Opeoppaat on minulla kotona, lainaa naapuriluokan opelta"... 28 oppilasta odottaa jo luokassa, ja vielä on epäselvää, miltä sivulta jatketaan ja mitä.

-Opettaja on jälleen sairaana, ja sijaiseksi tulee hänen nuori tyttärensä, joka on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Mitään työkokemusta tytöllä ei ole. Hän ei saa luokkaan mitään kuria; hän turvautuu koulunkäyntiavustajaan, joka tuntee luokan ennestään. Avustaja vetää päivän ohjelman opetuksesta kurinpitoon, ja opettajan tytär nostaa päivästä opettajan palkan.

-Opettaja on taas kerran sairaana, ja koulunkäyntiavustaja on sijaisena. Jonkun oppilaan äiti tulee miltei raivoissaan tivaamaan: "te avustajatko tätä luokkaa nyt pyöritätte?!" Ironista kyllä, kyseisen luokan opettaja on epäpätevä, ja ensimmäistä vuottaan opettajana. Avustaja sen sijaan on tehnyt opettajan sijaisuuksia useamman vuoden ajan. Toisekseen, avustajalle ei useinkaan jätetä vaihtoehtoa kieltäytyä sijaisuudesta: "Kun ei me saada nyt ketään muutakaan tähän hätään.."

-Opettaja esittelee uuden koulunkäyntiavustajan luokalle, käyttäen nimitystä "avustaja". Kun koulunkäyntiavustaja jää valvomaan luokkaa opettajan poistuessa johonkin, oppilaat huutavat: "ei meijän sua tarvii totella, sä oot vaan avustaja!"

En halua syyllistää ketään, mutta kai sanomattakin on selvää, että tällainen on väärin!

Terveisin: epäpätevä sijainen, joka tietää mitä on olla avustaja, ja tietää myös mitä on olla opettaja vailla pätevyyttä.

Home sweet home

Olipas kiva käydä maalla. Ja ennenkaikkea siksi, kun olo oli niin jaksava. Sitä aistii asioita ihan eritavalla kun ei väsytä; kiinnittää huomiota; havaitsee yksityiskohtia; tuntee enemmän; ilahtuu pienemmästä -saa kaikesta jotenkin paljon enemmän irti. Kuinka moni oikeastaan kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon kiinnittää huomiota?

Tuli puuhailtua paljon ja monenlaista. Ainut asia, mille jouduin sanomaan ei, oli kylmä vesi. En siis uskaltautunut uimaan. Tuntui, että siellä syksy oli jo ehtinyt pidemmälle kuin täällä etelämmässä; alkavaa väriloistoa jo havaittavissa paikkapaikoin.

Olipa myös mukava palata kotiin. Tätä taloa voin nyt kutsua kodiksi isolla K:lla. There´s no place like home.

Magnesiumin voittokulku

Kertoo varmaan nettiriippuvuudesta, kun mökilläkin pitää olla läppäri mukana, mutta vetoan siihen, että mieskin halusi läppärini mukaan, koska siihen on ladattuna niin paljon musaa... Eli rock ´n´roll soi..

Ihme-piristymiseni jatkaa voittokulkuaan... magnesium tehoaa. En usko enää, että kyseessä olisi pelkkä psykologinen vaikutus, sillä niin montaa juttua on jo kokeiltu etten enää uskonut minkään tehoavan.

Kun on muutaman vuoden laahustanut väsyneenä paikasta ja päivästä toiseen, on kuin paratiisin ovet olisivat auenneet kun yhtäkkiä jaksaakin tehdä vaikka mitä. On kuin raskas haarniska olisi riisuttu yltäni.. Olen tänään noussut yhdeksältä ylös kun yleensä nukun viikonloppuisin iltapäivään asti.. en ole tarvinnut päiväunia, en lepohetkiä, en hengähdystaukoja, en tekosyitä... on käyty lenkillä, on käyty torilla ostamassa herneitä ja mustaherukkamehua, on saunottu, on kuunneltu musiikkia ja on istuttu laiturilla nauttimassa lämmöstä. Ihanaa! :)

Onnellisuus

Täällä ollaan nyt sitten mökkeilemässä. Ekaa kertaa jätettiin talo ihan tyhjilleen... Tuntui lähtiessä, että pitäisi jättää joku valo päälle, varmuuden vuoksi, mutta ei sitten jätetty. Täytyy olla tosi huonoa tuuria jos sinne nyt murtovarkaat menevät..

...Taidan olla tosi neuroottinen...

Yöllä makasin sängyssä valveilla ja ajatuksia alkoi virrata: aloin miettiä sitä hevosenkenkää, jonka mies irrotti eilen ulko-oven päältä. Kun mies tuli töistä, kysyin missä se hevosenkenkä on, halusin sen talteen. Tuli joku hölmö tunne, että sitä ei saa heittää pois. Vaikka mies sanoi eilen, ettei hevosenkenkä ole taloomme juuri onnea tuonut, kun ottaa huomioon mitä kaikkea pahaa on sattunut, aloin kuitenkin ajatella asiaa ihan päinvastoin. (Taikausko pääsi sitten valloilleen) Ajattelin, että ehkäpä hevosenkenkä nimenomaan onkin tuonut onnea, ehkä siksi kaikesta siitä pahasta on selvitty, niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden on ollut mahdollista, ja jopa paremmin. Kun tarpeeksi pahaa tapahtuu ja siitä kaikesta selvitään, eikö se muka ole hyvää onnea? Ei tietysti ainoastaan onnea, vaan myös kovaa työtä, rakkautta ja voimaa. Se on sitä, mistä on syytä olla kiitollinen.

Kiitollisuuden tunne tuntuu nyt olevan päivän teema. Olen niin onnellinen siitäkin, että oloni on kohentunut ja jaksan tehdä asioita. Johtui tämä kaikki sitten magnesium-kuurista tai mistä hyvänsä, olen aivan uskomattoman onnellinen. Minulle on ihan ennenkuulumatonta, että jaksan vielä työpäivän jälkeen esimerkiksi pyykätä, lenkkeillä, käydä ostoksilla, kyläillä, lukea, katsella leffaa, laittaa ruokaa, soitella kavereille... Asioita, jotka monelle ovat ihan itsestäänselviä, normaaleja arjen askareita. Mutta kun kärsii kroonisesta väsymyksestä, ei mitään tällaista jaksa, kuin pienissä pätkissä ja väkisin. Juuri nyt tuntuu, että jaksaisin ihan mitä vain :D

Töissäkin olin yhtä hymyä. Tajusin, että saan työskennellä aivan upeassa luokassa, aivan mahtavien lasten kanssa. Meillä oli mukava päivä, paljon huumoria, naurua, iloa ja ahkerointia. Kaikki lähdimme hyvillä mielin viikonlopun viettoon.

Mitä voin tähän enää lisätä?

Nyt en halua pelätä, en aio pelätä. Minulla on lupa olla onnellinen. Miksi ei muka olisi???

Kiitos tästä päivästä!

Kummallista.. miten voikaan pelottaa sellainen asia, kuin onnellisuus. Olen tajunnut, että olen onnellinen, vaikka usein olenkin onneton, jopa masentunut. Mutta silloinkin tiedostan, että moni asia on äärettömän hyvin... olen siis onnellinen.

Silti.. pelkään olla onnellinen. Pelkään, koska onni on niin särkyvää, haurasta. Pelkään, koska mitä vain voi sattua, koska tahansa.

Meidän perheellä on aina ollut helvetin huono tuuri. Tai kohtalo, mikä lie. Kaikkein rakkaimmilleni on läpi elämäni sattunut pahoja onnettomuuksia; lisäksi ilmenee aina vain uutta sairautta; on käyty kuoleman rajoilla monta kertaa kuka milloinkin, tultu lääkärien mukaan kuin ihmeen voimalla takaisin.. toistaiseksi minä olen ainut, joka ei ole ollut sairaalassa, meinannut kuolla, tai joka ei ole vammautunut pysyvästi, tai ole vakavasti sairas. Siksi pelkään.. -koska on minun vuoroni? Loppuuko tämä huono onni milloinkaan? koska puhelin taas soi, ja lähdetään sairaalaan?

...Joskus tämä pelko käy väkisinkin mielessä. Ja nimenomaan silloin, kun tajuan olevani onnellinen. Tänään, kun käytiin vanhempieni luona mieheni kanssa, se jysähti minuun. Isä oli pitkästä aikaa virkeä ja iloinen, jutteli ja nauroi. Äiti teki ruokaa. Syötiin, kahviteltiin, naurettiin. Olin onnellinen meidän kaikkien puolesta. Ja sitten se pelko iski.. tämä on niin harvinaista ja särkyvää, tämä on ollut niin monesti lähellä rikkoutua.

Isäni on joskus aikoinaan kiinnittänyt hevosenkengän kotiovemme päälle tuomaan onnea. Mies otti sen tänään pois, kun viimeisteli maalausta. Hän totesi, ettei hevosenkenkä ole perheellemme onnea juuri tuonut. Silti, en ole taikauskoinen. (Paitsi ehkä vähän, salaa...)

Kiitos tästä päivästä.

kohta eka työviikko pulkassa, eikä edes väsytä!

Kiva päivä töissä tänään. Oli rauhallista ja oppilaat tekivät hommia kiitettävästi. Ruokailukin sujui varsin rauhallisesti, eilen kun oli pientä levottomuutta ja pelleilyä ruuan kanssa, sekä melkein karkailua ja muuta puolittaista uhittelua. Tiedän, että monta vääntöä on vielä edessä, ja vieraskoreuttakin ilmassa näin alkuvaiheessa.. Mutta iloitsen nyt kuitenkin tästä. Ja hei.. huominen enää ja eka työviikko pulkassa!! Sitten lähdetään viikonlopuksi mökille.

Ja ihme on tapahtunut: en ole nukkunut työpäivän jälkeen päiväunia eilen, enkä tänään.. Perussetti on jokapäivä töistä tultua sellaiset kolmesta viiteen tuntiin... ja päälle ihan normaalit yöunet.. Kilpirauhaskontrolli nyt syksyllä. Mutta sitä odotellessa olen päättänyt ottaa omat keinot käyttöön...

...Luin netistä, että magnesium voisi auttaa väsymykseen, joten olen aloittanut magnesium-kuurin.. Joku väsymystä potenut henkilö kertoi netissä saaneensa magnesiumista suunnattoman avun.. liekkö tämä sitten psykologista vaikutusta vai mitä, mutta olo on parempi, pirteämpi ja elivoimaisempi! Jatkan kuuria, ja katson mitä tapahtuu.

Magnesium auttaa lukemani perusteella jos jonkinlaiseen vaivaan ennaltaehkäisevästi ja parantavasti.. Jos jollain on kokemusta tai parempaa tietoa, niin kertokaa ihmeessä.

Koulupainotteista

Niin ne työt vaan pyörähti käyntiin ja tuntuu melkein kuin ei olisi poissa ollutkaan. Oppilaiden kanssa ollessa väsymystäkään ei muista, eikä kelloa ehdi juuri vilkuilla. Ihan oikeat kouluhommat aloitettiin tänään, eilisen mennessä lähinnä tutustumiseen ja sen sellaiseen. Kivoja oppilaita, ja vielä innokkaitakin näin lukukauden alkaessa :) Mielenkiinnolla odotan millainen vuosi mahtaakaan tulla.
Omat opintonikin avoimessa yliopistossa jatkuvat, pari tenttiä olisi vielä edessä lähitulevaisuudessa, eli aika koulupainotteista on. Iltaisin ajattelin lueskella tentteihin. (VAIKKA MITEN VÄSYTTÄISI!!)



Vastapainoksi koulukiireille kävelylenkki kaupungilla miehen kanssa. Mikäs sen parempaa, kuin raitis meri-ilma ja rakkaan ihmisen käsi omassa... hmmm.

Työt alkoi, väsyttää..

Takana uneton yö, käynnistymisvaikeuksia ja piiiitkä eka työpäivä. Suunnittelua, orientoitumista, suunnittelua. Että voi ihmistä väsyttää!

Tuntuu nyt tosi hankalalta motivoitua.

Haluaisin vain nukkua.

Koirajuttuja

Eilen illalla mies kävi vuokraamassa elokuvan "Marley & Me" . Ihan ok. Voin ainakin suositella kaikille koiraihmisille. Siinä lopussa me molemmat itkettiin aika paljon, yllättävän surulliset elokuvan viimehetket.. Sieltä löytyi myös paljon tuttuja juttuja, mitä mekin ollaan koiranomistajina koettu, ja ajattelinkin nyt kirjoittaa sen innoittamana vähän meidän koirasta, sillä olenhan luvannut siitäkin tarinoida. Mutta ihan näin massiivisesti en tule siitä jatkossa kirjoittamaan, sillä tämä ei ole koira-blogi.

Ekana leffaa katsoessa tuli mieleen, että onneksi meidän koira ei ole ihan vastaavanlainen tuholainen, kuin tuo Marley. Yleisesti ottaen se on hyvin rauhallinen tapaus, toki joskus riehaantuu leikkimään tai muutoin hepuloimaan onnesta. Paljon se on kuitenkin tuhonnut ja järsinyt paikkoja. Nuorempana kun se jäi yksin kotiin, oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että jotain tuhoa oli odotettavissa. Nykyisin se on poikkeus, onneksi.

Sillä on joitakin tapoja, jotka ovat mielestäni aika hassuja. Ensinnäkin, kun se ilahtuu jostain, eli aika usein ja ihan pienistä asioista, se saa onnenhepuleita. Tai siksi minä niitä kutsun. Se röhkii kuin possu ja kiehnää kuonoaan maata vasten ja nostaa takapuolen ylös.

Sitten, jos sillä on jotain asiaa, se ilmaisee sen tuijottamalla. Jos se haluaa ulos, se istuu eteen ja tuijottaa herkeämättä silmiin. Jos se haluaa ruokaa, se tuijottaa. Jos se haluaa huomiota, se tuijottaa... Ja jokaisesta tuijotuksesta tiedän yleensä erikseen, mitä asiaa sillä on.

Joskus olen tuijottanut sen kanssa kilpaa, lopulta koira on se, joka kääntää katseen pois. Mutta pakko sanoa, että koiran käyttämä keino on varsin tehokas. Jos vaikka katson telkkarista hyvää ohjelmaa, luen kirjaa tai olen koneella, häiritsee se kummasti kun joku aikansa herkeämättä tuijottaa.

Ja hellyyttä se haluaa vain pieninä annoksina. Joskus sille tulee tarve päästä kainaloon tai paijattavaksi, mutta jos liikaa rapsutellaan, se vetäytyy pois. Myös ruokansa se haluaa pieninä annoksina. Eikä se syö, jos sillä ei ole nälkä. Kaverit ovat ihmetelleet, miten voin jättää ruokalautaseni sen ulottuville tai roikottaa makkaranpalaa sen edessä, eikä se ole moksiskaan. Se todellakin siis syö vain silloin, kun on nälissään. Ja meidän ruokia se ei varasta koskaan. Ei mene edes nuuhkimaan, kun näkee, että on meidän.

Huonoja puolia mainitakseni (kukaan ei ole täydellinen) ovat juurikin ne tihutyöt mitä se joskus harrastaa, sekä hillitön karvan lähtö! Jos kodin haluaa pitää siistinä, joutuu imuroimaan hyvin usein, eikä sekään aina riitä. Koiramme turkkia kuitenkin kehutaan hyvin usein ulkoillessamme. Se saa myös kehuja söpöydestään, kauneudestaan ja rauhallisuudestaan. Myös nopeudesta on tullut erityismainintoja.

Asioita, jotka koiran myötä ovat tulleet ehkä vähän yllätyksenäkin ovat uudet ihmiset ja se, miten paljon koira sitoo meitä. Uusilla ihmisillä tarkoitan sitä, että koiran kautta on tutustunut uusiin ihmisiin, ja joutuu muun muassa päivittäin lenkkeillessä harjoittamaan small-talkia vieraiden ihmisten kanssa, jotka joko tulevat silittämään koiraa, tai antavat oman koiransa tulla tekemään tuttavuutta. Ihan kiva juttu yleensä, mutta huonoina ja väsyneinä päivinä en millään meinaisi jaksaa kohdata näitä tilanteita.

Sitten se sitovuus: ei sitä niin vaan lähdetä reissuun, tai edes illanviettoon, kun on koira. Aina painaa sydämellä, että siellä se koira nyt on yksin, jos lähtee johonkin vähän pidemmäksi aikaa käymään. Otamme koiran mukaan niin moneen paikkaan kuin mahdollista. Hoidossa se ei ole vielä ollut kertaakaan, koska on päässyt kaikkialle mukaamme. Spontaani reissailu on todellakin vähentynyt. Ja mieluummin kutsun kaverit tänne iltaa istumaan kuin lähden itse. Koira myös vaatii aikaa ja huomiota, ei riitä että sen kanssa on kotona. Tietenkään! Se on perheenjäsen, se vaatii hoivaa ja virikkeitä, ja on mukana kaikissa touhuissa.

Ja rahaa siihen on palanut mahdottomasti. Pentuna se sairasti ja siihen upposi todella muhevia summia, että saatiin koira kuntoon. Ja nyt vain sormet ristissä toivotaan, ettei mitään suurempia juttuja enää tule.

Mutta... on se kiva tulla töistä kotiin, varsinkin huonon päivän jälkeen, kun toinen on niin mahdottoman onnellisena ja iloisena ottamassa vastaan, häntä heiluen ja onnen murahduksia murahdellen, kiehnäten ympärillä ja antaen pusuja. Silloin tuntee itsekin olevansa jollekin todella tärkeä.

-Summa summarum: kuten elokuvassa Marley & Me, alku oli hankalaa, mutta nyt en päivääkään vaihtaisi pois.

................................................................
Edit: Mies tuli juuri koiran kanssa lenkiltä ja sanoi, että naapuri oli tullut koiransa kanssa vastaan ja kertonut lukevansa parhaillaan Marley & Me-kirjaa! Naapuri oli todennut, ettei pysty lukemaan kirjaa loppuun, koska se on niin surullinen..

Isä huonossa kunnossa

Kävin kääntymässä työpaikalla. Tuntuu oudolta, että maanantaina työt sitten taas alkaa. Silloin on suunnittelupäivä, tiistaina alkaa "oikeat työt". Nyt tuntuu, ettei ole kesän aikana yhtään saanut kerättyä voimia. Vaikkakin olen nukkunut ihan tuhottomasti.

Kesä on mennyt myös paljolti sairaalassa isää katsomassa, ja nyt täällä vanhempien kotona. Eilen ja tänään olen ollut vanhempien luona auttamassa äitiä, nyt kun isä on tosi huonossa kunnossa.

Kinastelua ja keittiöpsykologiaa

Tänään oli sateinen päivä. Rakastan vesisadetta. Jotenkin rauhoittavaa herätä siihen, kun katto ropisee. En tiedä mitään rauhoittavampaa ääntä, kuin se.

Mies toi töistä tullessaan mandariinikakkua. Se kruunasi tämän ihanan sateisen päivän. Uskomattoman hyvää!!

Tänään minun oli tarkoitus iltapäivällä lähteä vanhan ystävän luo. Mies lupasi viedä mut. No ensin piti kuitenkin odottaa, että miehen tilaama heppu tulisi arvioimaan mitä maksaa, jos laitetaan lumiesteet katolle. Hepun piti tulla tänne kolmen ja viiden välillä. Sanoin kahden aikaan mun miehelle, että vähän epäilen tuleeko se. "Kyllä se tulee, kun niin on sovittu", sanoi mies...

...Mulla on niin huonoja kokemuksia noista kaikenmaailman remonttireiskoista, asentajista, rakentajista ja mitä kaikkia niitä nyt on.. Kerrankin piti tulla joku aidanrakentaja tekemään hinta-arvio, niin eipä koskaan ilmaantunut. Sitten ne keitä on käynyt, on tehneet hommat ihan vasemmalla kädellä ja vastoin ohjeita ja toiveita. Juosten kusten ja kiire kotiin. Ihmetyttää ihmisten työmoraali!

No niinhän siinä sitten kävi, tietenkin, että kellon ollessa viisi ei heppua näkynyt eikä kuulunut. Mies soitti sinne ja kuulin läpi kuinka heppu selitti siellä, että sade sekoitti suunnitelmat.. En tajua miten sade estää ihmistä tulemasta arvioimaan lumiesteiden hintaa.. Mun mies sanoi siihen, että ilmoitus olisi ollut ihan hyvä juttu. Kuulin kuinka se heppu puhelimessa sanoi "Aijjai... niin... no mitäs nyt tehdään..?" Pöyristyttävää!!!!! No mies sopi hepun kanssa uuden ajan huomiselle ja sanoi, että aikoo neuvotella jonkun hyvän diilin tästä hyvästä.

Olin niin raivona, että meillehän tuli miehen kanssa riita. Täysin turhaa! Olin raivoissani sille hepulle, mutta tietysi mieheni koki raivoni hyökkäyksenä itseään vastaan ja näin ilmiriita oli käynnissä. Kumpikin huusi täyttä kurkkua. Harvoin riidellään niin kiivaasti! Ajattelin, että nyt se helvetin heppu vielä pilasi meidän päivänkin ja ystävän luo lähtö viivästyi parilla tunnilla ihan turhaan.

Minäkään en mene sitten maanantaina töihin, jos sataa. Enkä kyllä varpilla ilmoita mitään. Niih!

No.. tunteet tasaantuivat, riita sovittiin ja halattiin.

Ystävän luona mansikoita, teetä ja sympatiaa. Madonna-mukillisia kului varmaan kuusi tai seitsemän; tarjolla erilaisia tee-elämyksiä ja keittiöpsykologiaa parhaimmillaan. Tuntui kylässäkäynnin ja antoisien keskusteluiden jälkeen, että maailma on taas hivenen parempi paikka ja jokainen voi tehdä unelmistaan totta.

P.S.

Tänään oli mahtava päivä! Tajusin, että pienet asiat ovat suurimpia.

Tämä päivä kuvina

Tänään on muun muassa poimittu marjoja...

...lekoteltu nurmikolla.... (kauhea pullisteleva suoneni..)

...katseltu taivasta....

...nähty kuumailmapallo.....
...käyty tervehtimässä kissaherraa...

...ja katseltu koiran touhuja...

Tänään myös allekirjoitin työsopimuksen.

Yökyöpeli

Vastapainona suunnattomalle väsymykselle poden myös ajoittaista unettomuutta.. Joskus toki valvon vain siksi, etten malta käydä nukkumaan, mutta kärsin myös ajoittain siitä ihan ihkaoikeasta ahdistavasta unettomuudesta, jolloin en pysty nukkumaan, vaikka kuinka väsyttäisi! kuulin kerran kilpirauhasen niin sanotusta kaksisuuntaisesta häiriöstä, jolloin on sekä vajaa- että liikatoimintaa.. mulla voisi olla se.. kun erinäisetkin oireet ajoittain ilmaantuvat ja sitten ovat taas aikansa aivan päinvastoin.. kaksisuuntainen taidan olla ihan kokonaisuudessaan muutenkin! :)

Nyt kyllä jo väsyttää.. uni tulee ihan varmasti, nyt kun vielä vaan malttaisi mennä nukkumaan... vielä kun on lomaa jäljellä, niin nautin tästä aikatauluttomasta ja rytmittömästä elämästä. Jos huvittaa pelata koneella vielä pari pasianssia, niin olen ihan vapaa sen tekemään, vailla murheita liian aikaisesta aamuherätyksestä.. :)