Onnellisuus

Täällä ollaan nyt sitten mökkeilemässä. Ekaa kertaa jätettiin talo ihan tyhjilleen... Tuntui lähtiessä, että pitäisi jättää joku valo päälle, varmuuden vuoksi, mutta ei sitten jätetty. Täytyy olla tosi huonoa tuuria jos sinne nyt murtovarkaat menevät..

...Taidan olla tosi neuroottinen...

Yöllä makasin sängyssä valveilla ja ajatuksia alkoi virrata: aloin miettiä sitä hevosenkenkää, jonka mies irrotti eilen ulko-oven päältä. Kun mies tuli töistä, kysyin missä se hevosenkenkä on, halusin sen talteen. Tuli joku hölmö tunne, että sitä ei saa heittää pois. Vaikka mies sanoi eilen, ettei hevosenkenkä ole taloomme juuri onnea tuonut, kun ottaa huomioon mitä kaikkea pahaa on sattunut, aloin kuitenkin ajatella asiaa ihan päinvastoin. (Taikausko pääsi sitten valloilleen) Ajattelin, että ehkäpä hevosenkenkä nimenomaan onkin tuonut onnea, ehkä siksi kaikesta siitä pahasta on selvitty, niin hyvin kuin olosuhteisiin nähden on ollut mahdollista, ja jopa paremmin. Kun tarpeeksi pahaa tapahtuu ja siitä kaikesta selvitään, eikö se muka ole hyvää onnea? Ei tietysti ainoastaan onnea, vaan myös kovaa työtä, rakkautta ja voimaa. Se on sitä, mistä on syytä olla kiitollinen.

Kiitollisuuden tunne tuntuu nyt olevan päivän teema. Olen niin onnellinen siitäkin, että oloni on kohentunut ja jaksan tehdä asioita. Johtui tämä kaikki sitten magnesium-kuurista tai mistä hyvänsä, olen aivan uskomattoman onnellinen. Minulle on ihan ennenkuulumatonta, että jaksan vielä työpäivän jälkeen esimerkiksi pyykätä, lenkkeillä, käydä ostoksilla, kyläillä, lukea, katsella leffaa, laittaa ruokaa, soitella kavereille... Asioita, jotka monelle ovat ihan itsestäänselviä, normaaleja arjen askareita. Mutta kun kärsii kroonisesta väsymyksestä, ei mitään tällaista jaksa, kuin pienissä pätkissä ja väkisin. Juuri nyt tuntuu, että jaksaisin ihan mitä vain :D

Töissäkin olin yhtä hymyä. Tajusin, että saan työskennellä aivan upeassa luokassa, aivan mahtavien lasten kanssa. Meillä oli mukava päivä, paljon huumoria, naurua, iloa ja ahkerointia. Kaikki lähdimme hyvillä mielin viikonlopun viettoon.

Mitä voin tähän enää lisätä?

Nyt en halua pelätä, en aio pelätä. Minulla on lupa olla onnellinen. Miksi ei muka olisi???

Kiitos tästä päivästä!

Kummallista.. miten voikaan pelottaa sellainen asia, kuin onnellisuus. Olen tajunnut, että olen onnellinen, vaikka usein olenkin onneton, jopa masentunut. Mutta silloinkin tiedostan, että moni asia on äärettömän hyvin... olen siis onnellinen.

Silti.. pelkään olla onnellinen. Pelkään, koska onni on niin särkyvää, haurasta. Pelkään, koska mitä vain voi sattua, koska tahansa.

Meidän perheellä on aina ollut helvetin huono tuuri. Tai kohtalo, mikä lie. Kaikkein rakkaimmilleni on läpi elämäni sattunut pahoja onnettomuuksia; lisäksi ilmenee aina vain uutta sairautta; on käyty kuoleman rajoilla monta kertaa kuka milloinkin, tultu lääkärien mukaan kuin ihmeen voimalla takaisin.. toistaiseksi minä olen ainut, joka ei ole ollut sairaalassa, meinannut kuolla, tai joka ei ole vammautunut pysyvästi, tai ole vakavasti sairas. Siksi pelkään.. -koska on minun vuoroni? Loppuuko tämä huono onni milloinkaan? koska puhelin taas soi, ja lähdetään sairaalaan?

...Joskus tämä pelko käy väkisinkin mielessä. Ja nimenomaan silloin, kun tajuan olevani onnellinen. Tänään, kun käytiin vanhempieni luona mieheni kanssa, se jysähti minuun. Isä oli pitkästä aikaa virkeä ja iloinen, jutteli ja nauroi. Äiti teki ruokaa. Syötiin, kahviteltiin, naurettiin. Olin onnellinen meidän kaikkien puolesta. Ja sitten se pelko iski.. tämä on niin harvinaista ja särkyvää, tämä on ollut niin monesti lähellä rikkoutua.

Isäni on joskus aikoinaan kiinnittänyt hevosenkengän kotiovemme päälle tuomaan onnea. Mies otti sen tänään pois, kun viimeisteli maalausta. Hän totesi, ettei hevosenkenkä ole perheellemme onnea juuri tuonut. Silti, en ole taikauskoinen. (Paitsi ehkä vähän, salaa...)

Kiitos tästä päivästä.