Tilauksessa yksi irtiotto

Juuri nyt, jos voisin, ottaisin kuukauden lomaa, ja lähtisin johokin kauas, johonkin toiseen kaupunkiin. Yksi kuukausi riittäisi, tai no, hätätapauksessa viikkokin... Irtiotto... kaikesta... aikaa ajatella...

Olen oikeastaan tehnyt kaikki ne virheet, mistä minua aikoinaan varoitettiin. Virhe numero yksi: en ole koskaan asunut yksin. Muutin aikanaan vanhempien luota suoraan miehen luo. Kun sitten hankin ekan oman kämpän, en ehtinyt varsinaisesti asua siinä yksin kuin näennäisesti, kun nykyinen mieheni alkoi olla siellä aina, ja muuttikin pian luokseni.

Kaipaan sitä, että olisin aivan omillani. Haluaisin niin kokea sen. Tulisin ja menisin, ihan miten haluaisin. Tapaisin ketä haluaisin ja koska haluaisin. Sisustaisin kotini juuri niinkuin itse haluaisin. Kutsuisin vieraita aina, kun haluaisin. Menisin nukkumaan kun väsyttää, ja jos haluaisin lukea yöllä, kukaan ei marmattaisi yövalosta.

Itsekästä? Keskenkasvuista? Kriiseilyä?

Joku varmaan kysyisi, että miksi et sitten vain lähde ja elä yksin..?

En halua.

No älä sitten valita..?

Miksi koskaan mitenkäänpäin ei tunnu olevan hyvä? Vaikka kuitenkin olen elämässä pääsääntöisesti tyytyväinen kovin vähään.. Loppupeleissä alkaa tuntua, etten osaa olla kiitollinen mistään...

Pitääkö siihen olla lupa, että saa olla surullinen?

Olo on taas tänään ollut aavistuksen parempi. Arki antaa muuta ajateltavaa; arki on hyvä asia.

En ole koskaan oikein sallinut itselleni sitä, että saisin valittaa mistään. Aina jos valitan, mistä hyvänsä, koen jälkikäteen olevani täysi luuseri. Se, että kirjoitin eilen kokevani henkistä pahaa oloa, kaduttaa minua tänään. En siis haluaisi olla rehellinen edes omissa tunteissani. Aina jos päästän ulos jotakin "pahaa", haluaisin vetää sen hetimmiten takaisin.

Jos erehdyn vihjaamaan ystävälle, että nyt vähän masentaa, havahdun varsin pian siihen, että enhän minä saa sanoa niin; en ole antanut itselleni lupaa sanoa niin! Anteeksi, että valitin. Kaikki on hyvin. Hymyilyttää. En todella oikeasti tarkoittanut sitä mitä sanoin, en ihan sillätavalla... liioittelin.. unohda koko juttu... Puhutaan mieluummin siitä, miten sinulla menee.

En tiedä mitä sitten pelkään. Häpeän olla heikko. Vaikka herkkyys voi olla myös suuri vahvuus. Ehkä pelkään, että minut tuomittaisiin; kuinka paljon ihmiset voivat ymmärtää? Annoin ehkä sen kuvan, ettei minulla ole läheisiä ystäviä... on minulla.... vika on minussa itsessäni. Uskon, että ystäväni ymmärtäisivät, mutta en halua kuormittaa... enkä halua kenenkään tietävän mitä kaikkea väärää olen tässä elämässä tehnyt. Tänään jo meinasin alkaa töissä itkemään, kun mainitsin ohimennen vanhemmalle opettajalle eräästä elämänvaiheestani, ja hän sanoi myötätuntoisesti ymmärtävänsä. Myötätunto saa minut itkemään. Onneksi sain pidettyä itseni skarppina....

Omassa yksinäisyydessäni voin itkeä, se helpottaa. Tänään itkin pitkästä aikaa omaa oloani. Mutta auta armias, jos murrun jonkun nähden.. mietin sitä monta vuotta jälkeepäin ja häpeän. Kerran itkin töissä, työkaverin edessä. Se oli yksi vaikeimmista paikoista.. Tunsin olevani niin heikko ja haavoittuva, että kuolisin siihen paikkaan. Tuntui, etten voisi enää mennä töihin näyttäytymäänkään. Ehkä sitten itkeminen julkisesti olisi vasta sallittua, jos joku kuolisi.

En tiedä, miksi on näin.

Musta möykky sisälläni

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, ajatukseni olivat muutossa, se oli silloin iso asia ja suuri elämänmuutos, jonka toteutuminen jännitti. Nyt se on sitten todellisuutta, on talo ja asuntolaina. Olemme viihtyneet hyvin. Silti välillä arveluttaa. Onko tämä se elämä, jossa haluan olla. Toisinaan olo on levoton kuin villieläimellä, joka on suljettu häkkiin, ja joka haluaisi vain juosta kauas pois; purkaa kaiken voimansa siihen, että sinkaisee matkaan.

Olen aina ollut ailahteleva; mutta nyt enemmän kuin koskaan ennen. Mies kuittasi keskustelunavaukseni kriisituntemuksistani sanomalla "aijaa... hei monelta se elokuva alkaa..."

Mua ahdistaa. Oikeastaan kaikki. En koe voivani tai haluavani kirjoittaa tänne täysin rehellisesti kaikesta siitä, mitä on meneillään ja mitä koen. Ehkä joskus kirjoitan, ehkä en, eihän minun toki täydy. Mutta johonkin se kaikki täytyisi voida purkaa. Mihin? Olisin varmaan terapian tarpeessa. Ei ole ketään, kenelle voisin kertoa täysin avoimesti kaikesta, en vain voi.

..Syvälliset yhteydet elämästäni puuttuvat... joku hassu, puolittainen avautuminen on saattanut tapahtua pubin nurkkapöydässä miehelle, jolle on aina ollut helppo jutella, mutta joka ehkä kuuntelee ja ymmärtää vain siksi, että hänellä on taustalla taka-ajatus. Hetken yhteys ja ymmärrys riittää kuitenkin viemään minut taas sisäisten möykkyjeni kanssa muutaman askeleen eteenpäin. Kotona oma mies on aina niin iloinen ja pintasuuntautunut, ettei häneen oikein saa syvää yhteyttä, kuin hetkittäin, tai siis... itse on aina tehtävä keskustelunavaus ja vietävä keskustelua eteenpäin, jotta se kantaisi.

Ehkä joudun kirjoittamaan joitakin tuntemuksiani vanhanaikaisesti pöytälaatikkoon. Ikävää siinä on vain se, että tyhjä paperi, joka hiljalleen täyttyy sanoilla, ei koskaan vastaa takaisin. Minä itse uskottelen voivani antaa vastaukset kysymyksiini.. toki alitajunta työstää ja prosessoi kirjoittamaani, ja alkaa tarjota näkökulmia... mutta ne ovat silti vain minun näkökulmiani, ja siksi puolueellisia. Kuka minä olen nostamaan itseni jalustalle ja oikeuttamaan tekoni; kuka minä olen päättämään, että saan aina anteeksi kaiken, tehdyn ja tekemättömän, vain siksi, että minulla on syyni? Toki avaimet vastauksiin ja ratkaisuihin ovat sisälläni, mutta tarvitsisin jonkun viitoittamaan tietä; näyttämään, kuinka karttaa luetaan.

Mulla on oikeesti juuri nyt tosi paha olla. Valehtelen jo itsellenikin. Tarvitsen vapautuksen; kaikesta tekemästäni. Silti haluan, että minun olisi hyvä olla näin, juuri tässä. En halua pois, mihinkään. Ja silti haluan. Kaipaan kipeästi, kaikkea muuta. Kaipaan niin, että tekisi mieli hypätä korkealta ja kovaa; johonkin tuntemattomaan,; unohtaa kaikki mitä on koskaan ollut; alkaa alusta.