maanantai 28. syyskuuta 2009

Kriisi on mahdollisuus

Toisinaan tuntuu, että tulee mietittyä liikaa. Toisinaan on ehkä liikaa aikaakin käytössä, vaikka ei mukamas ehdi mitään. Silloin kun on liikaa aikaa, syntyy liikaa ajatuksia. Liika ajattelu voi joskus saada kaiken ihan mullin mallin. Pinnallinen suuntautuminen asioihin on joskus hyväksi, terveellistä; ei kuormita niin paljon.

Murrosiässä ja vielä sen jälkeenkin tuli pohdiskeltua itseä ja elämää, kirjoiteltua fiiliksiä ja kokemuksia... niin paljon, että sitä putosi ikäänkuin jonkinlaiseen kuiluun. Sai pelottavankin läheisen kosketuksen johonkin sisällään, ja ehkä samalla kadotti kosketuspintaa ihan oikeaan elämään. Sitä alkoi pitää muita ihmisiä vähän tyhminä; kavereita, jotka kulkevat eteenpäin vouhottaen, pysähtymättä lainkaan kuuntelemaan itseään, tuntematta itseään, huomaamatta asoita ympärillään. (Ei kai ihme, että filosofian numerokin oli kymppi).

Jossakin vaiheessa sitä havahtui.. oivalsi, että täytyy osata myös hellittää otettaan.. täytyy joskus unohtaa itsensä ja suuntautua asioihin, jotka eivät ole niin syvällisiä... Kai monet vaikeat tapahtumat ja onnettomuudet perheessä vetivät minua sinne kuiluun.. oli helppo alkaa tutkiskella elämää ja maailmaa omasta sisimmästään käsin, kun ei ollut ketään, kenelle kertoa pahasta olostaan. Jos ei maailma koskaan kysy mitä kuuluu, sitä kai jollakin tasolla hylkää maailman, ja etsii turvaa itsestään; niin minä sen koin.

Onneksi tämä oivallus asioiden tilasta syntyi... suureksi osaksi kiitän siitä silloista ystävääni, joka oli aivan päinvastainen kuin minä. Hän ei jaksanut opiskella, ei pohtia, murehtia, analysoida, pysähtyä aloilleen.... hän halusi juhlimaan ja pitämään hauskaa, hän halusi jutella tv-sarjojen tapahtumista ja pojista.. hän veti minut maailmaan, jossa pohdiskeluille ei ollut aikaa. Ne olivat elämäni huolettomimpia ja hauskimpia vuosia... En ajatellut, enkä edes juuri muistanut sitä pahaa oloa ja tuskaa, sitä miten huonosti isä ja äiti voivat.. -minun ei tarvinnut hetkeen huolehtia. Silloin aloin olla pinnallinen. Ehkä elämäni vapauttavin tunne. Jollain tasolla hylkäsin syvällisen puolen silloin itsessäni kokonaan. Saatoin jopa antaa itsestäni bimbon blondin vaikutelman, mutta en välittännyt siitä. Tein sen varsin tietoisesti.

Ehkä toinen oivallus syntyi jossakin vaiheessa, kun aloin ymmärtää, ettei minun tarvitse hylätä itsessäni sitä toista puolta. Vaikka syvällinen puoli vei minut aikanaan sinne yksinäiseen kuiluun, se kuitenkin toimi silloisessa tilanteessa apuna ja voimana, lohduttajana; se oli ja tulisi aina olemaan osa minua. Siitä oivalluksesta lähtien olen ollut tasapainossa pinnallisen ja syvällisen puoleni kanssa. Kuljen sitä kultaista keskitietä. Kosketuspinta omaan itseen ja sisimpään kannattaa ehdottomasti etsiä, mutta samalla muistaa suuntautua tiettyihin asioihin pintapuolisesti. Ei hyödytä yksinkertaisesti mitään, että pyörittelee ajatuksia päänsä sisällä loputtomiin. Itseään pitää kuunnella, mutta ei kannata jäädä jankkaamaan.

Murrosikä on kriisi. Siihen päälle rankkoja kokemuksia, eikä ketään auttajaa, niin ollaankin kriisin kriisissä. Näin jälkikäteen olen alkanut ymmärtää silloista tilannetta; löytänyt oikeutuksen silloisille tuntemuksilleni, ja päässyt yli. Nyt, kun koen potevani kolmenkympin kriisiä, muistan murrosiän, se oli vähän samanlaista, muttei kuitenkaan. Tuntuu, etten oikeasti tiedä elämästä nyt juurikaan sen enempää kuin silloin.. Toisaalta taas, nyt olen vahvempi ja rohkeampi. Minä tiedän, että tästäkin selvitään; minulla on enemmän henkisiä työkaluja, ja keinoja rauhoitella itseäni.

Kun olin 15-vuotias, haaveilin, että voisin kohdata aikuisen minäni, ja pyytää häneltä neuvoa, että se aikuinen minäni voisi olla se turvallinen aikuinen, joka kertoisi minulle, miten selviän. Tässä se aikuinen nyt on... voisin kai ainoastaan sanoa: "usko pois, asiat järjestyvät omalla painollaan", Mutta... yhtään sen viisampi en ole. Edelleen mietin, mikä minusta tulee isona; miten järjestän elämäni ja parisuhteeni; mitä haluan, kuka olen jne...

Silti, kaikessa myllerryksessäni uskon, että jotakin hyvää tästä seuraa. Kriisit synnyttävät aina lopulta jotakin uutta; jonkinlaisen uudistuneen, vahvemman minän; -kasvua, ymmärrystä, vahvuutta...


Levoton, odottava tunnelma ei enää tunnu pahalta, vaan aika hyvältä. Kriisi on mahdollisuus... nyt ehkä löytyy rohkeutta toteuttaa asioita... todella pyrkiä esimerkiksi vielä opiskelemaan, oppia uutta, luoda se oma polku, jota pitkin lähteä kulkemaan... Itseasiassa, aika hyvä fiilis. Ainakin taas tämän hetken..

Ps... tällä viikolla minulla ainakin on aikaa itselleni! Mies on illat töissä. Aion tehdä kaikkea kivaa ja rentouttavaa, ja olla vaan; kerätä voimia.

PPs... tänään sain töissä positiivista palautetta eräältä kokeneelta, vanhemmalta opelta. Hän sanoi pistäneensä merkille, että olen lasten kanssa ihailtavan rauhallinen, tiukissakin tilanteissa, ja se rauhoittaa näitä lapsia; saa heidät pysymään aisoissaan. Ihanaa, että joku sanoo niin. Postiivista palautetta annetaan toiselle niin harvoin. Myönnän, että hetkeksi häkellyin aivan täysin. Ja uskomatonta, että minut nähdään rauhallisena, ja pystyn sellainen olemaan, kun tuntuu, että sisälläni kuohuu myrskyävä meri..


Lopuksi vielä tohdin jakaa kanssanne silloisia ja "tällöisiä" runojani kriisistä:

Elämä jaksaa yllättää
odottamatta
aina uudestaan

Kun jo luulin toivoni
menneen
aukesi uusi ovi
kurottui käsi
otin kiinni

Löysin taas perille
johonkin
sain uuden tien
sen päässä vastassa
tulevaisuus
-----------------------

On sanaton sydämeni tästä,
vielä keskeneräisestä,
eletystä elämästä.

Vain hetki,
ja koittaa huominen,
tuo mukanaan taas tuskan,
tuon uuden luomisen.

Kun lisää on rakennettava aina,
ei koskaan voi
vain paikoillensa jäädä.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Kriisiä pukkaa..

En tiedä, mistä aloittaisin.. kolmenkympin kriisi jatkaa voittokulkuaan... tai sitten alan seota...

..Kun siis... elämäni on kaikinpuolin ihan kunnossa, lukuunottamatta kaikkea pientä vaivaa ja pulmaa, jotka käsittääkseni kuuluvat elämään ihan "luontaisetuina"... Painiskelen esimerkiksi jälleen väsymykseni kanssa (kirjoitan tästä aiheesta pian ihan oman juttunsa) ja suren vanhempiani, koska heillä on rankkaa isän sairastelun vuoksi. Kärsin myös jonkinlaisesta itsekriittisyysbuumista, sekä keskeneräisyyden tunteesta työn ja opiskelun suhteen. (Näistäkin varmasti lisää myöhemmin..) Minulla on kuitenkin työpaikka, koti, terveys, hyvä kumppani... voin toteuttaa itseäni, minulla on mielekkäitä harrastuksia ja osaan iloita varsin pienistä asioista. Aika upeaa siis...

Mutta silti.. minusta on alkanut tuntua siltä, kuin olisin vankina itseni sisällä, ikäänkuin jokin todellinen minäni olisi tukahdutettuna jonnekin syvälle, tavoittamattomiin. Ja ikäänkuin se todellinen minäni yrittäisi nyt kaivautua, suorastaan raivolla tunkeutua minusta ulos. Aivan kuin jotakin puuttuisi, ja taas toisaalta, jotakin olisi liikaa.

Otetaanpa suurennuslasin alle avoliittoni: rakastan miestäni, todella. Hän on mahtava: hän on kiltti, välittävä, rakastava, herkkä ja hellä; iloinen, tunnollinen, huolehtiva ja kannustava. Hän antaa minulle tilaa ja vapautta, sekä arvostaa ja kunnioittaa minua ja pyrkimyksiäni. Silti, välillä tuntuu, että tämä kaikki on edennyt liian vakavaksi taloineen ja sormuksineen. Vaikka yhdessä ollaan oltu yli seitsemän vuotta. Tuntuu, kuin olisin väärässä roolissa.. ei minusta ole tällaiseen... eikä minusta ole perhe-elämään... ei minusta voi tulla äitiä, en minä sovellu sellaiseen muottiin... vaikka vielä taannoin podin mukamas vauvakuumetta.. se taisikin olla vain ohimenevä mielenhäiriö.. ei minusta ole sellaiseen, onko koskaan??

Monilla ystävillä on jo lapsia ja tietenkin se oma rakas mies.. ehkä se oma kotikin. He ovat niin onnellisia ja tyytyväisiä. Minä en ole oikeastaan koskaan haaveillut sellaisesta. Joskus hetkittäin on tullut tunne, että voisihan se olla ihan kivaa, kyllä minä haluan.. sellaisesta kuuluu haaveilla. Etenkin nyt, kun niin sanotusti puolet siitä paketista on jo kasassa, eli mies ja koti... niin mikäs tähän olisi vielä niitä lapsiakin odotella.. Mutta... kun ei vain tunnu siltä. Onko minussa sitten jotakin vikana? Olenko itsekäs? Vai pelkäänkö? Muuttuuko mieleni joskus? Täytyyko sen muuttua?

Mieheni olisi sanojensa mukaan täysin valmis perheen perustamiseen, mutta ei onneksi painosta. Hän ymmärtää minua, ja jaksaa odottaa. Mutta jaksaako hän odottaa loputtomiin? Entä jos minä en ole koskaan valmis? Tyytyykö hän siihen? Tyydynkö minä? Onko tämä ylipäänsä vain tyytymistä?

Joskus haluaisin vain vetää oven perässäni kiinni; anna minulle hetki aikaa olla ihan yksin; lähde vaikka viikonlopuksi johonkin; anna minun katsoa nyt tämä tv-ohjelma rauhassa; -anna minun vetää edes kylpyhuoneen ovi perässäni lukkoon. Haluan lähteä viikonloppuna ulos, haluan tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin. Silti haluan tietää, että kotona odottaa joku, joka todella rakastaa ja välittää, ja jonka viereen voin käpertyä palattuani.

Mihin tämä kriisi minut lopulta vie? Jotenkin pelottaa. Olo on levoton, kuin odottava. Haluan johonkin, vaikka en mihinkään. Haluan jonkun, vaikka en ketään. Haluan mieheni, vaikka haluankin tilaa. Mitä minä todella haluan? Ja uskallanko minä edes ottaa siitä selvää??

perjantai 25. syyskuuta 2009

Viikko taas vierähti..

Tällä viikolla minä olen..

  • antanut hirrrrrveästi läksyjä oppilaille :/
  • opettanut maahanmuuttajalapsille suomea :)
  • selvittänyt oppilaiden tappelua :(
  • taltutellut raivokohtauksen saanutta oppilasta :(
  • käynyt kävelyllä metsässä :)
  • potenut väsymystä, mutta se on ollut siedettävää :/
  • potenut kolmenkympin kriisiä, ja samalla ihmetellyt sitä, että tunnen oloni henkisesti ihan teiniksi ... :-0
  • juonut paljon teetä :)
  • nauttinut syksystä ja askarrellut oppilaiden kanssa syksyisiä puita :)

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Onko elämää kolmenkympin jälkeen?

Poden (taas) kolmenkympin kriisiä...

  • olen käyttänyt tuotetta nimeltään "age defence day cream" (no se oli ilmainen tuotenäyte..)
  • olen viimepäivinä halunnut laittaa koko elämäni mullin mallin/ ylösalaisin/ nurinkurin, ja kaikkea muuta..
  • olen tajunnut, etten ole vielä(kään) saavuttanut elämässäni mitään, vaikka kaikki muut ovat sitä mieltä, että olen saavuttanut vaikka mitä
  • olen tarkkaillut itseäni peilistä ja tajunnut, että näytän ihan täti-ihmiseltä
  • minua on luultu nuoremmaksi, ja se on lämmittänyt mieltäni suunnattomasti
  • tunsin itseni sanoinkuvaamattoman vanhaksi, kun 21-vuotias työharjoittelija huokaisi olevansa "niiiiin vanha"...
  • näin unta, jossa täytin 30. Mies sanoi, että mennään "tonne yhteen paikkaan".. ilahduin ja ajattelin pääseväni kunniakseni järjestettyihin yllätyspirskeisiin. Mies veikin minut rautakauppaan mutteri-/ruuviostoksille. Hip hei!

Eikä tässä edes kaikki. En jaksa kirjoittaa enempää, olen vanha ja väsynyt.

P.S. Kypsempien ja vanhempien ihmisten kommentit siitä, miten elämä on parasta juuri heidän iässään, eivät tässä kriisissä lohduta.

P.P.S.... oli minulla aikanaan kahdenkympin kriisikin... ja selvisin siitä...

P.P.P.S... Ihmisen elämähän kulkee kriisistä kriisiin...

... ja minun tapauksessani viikonlopusta viikonloppuun... tänään oli taas niiiiin rankka päivä, että alkoi ihan ikä painaa ja on ihan pakko lainata työharjoittelijan sanoja: "Vitsi mä oon niiiiiiin vanha!!!"

lauantai 12. syyskuuta 2009

Vanhukselle arvokkaampi elämä!

Pakko kirjoitaa pari ajatusta vanhustenhoidosta, kun tuo aihe nyt on niin pinnalla. Itsekin opiskellessa tein vanhustyötä jonkun aikaa vanhainkodissa ja mielenterveyspuolella ja olihan se tosi rankkaa. Hoitajat venytetään siellä kyllä aivan äärimmilleen. Toisaalta taas koin, että hoitajat itsekin kuormittivat itseään: moni asia tehtiin vaikeimman kautta. Oli tilanteita, joissa silkka maalaisjärki olisi auttanut aikalailla.

Ihmetyksen aiheita: miksi kaikki vanhukset pitää kiskoa seitsemältä ylös vuoteistaan, vaikka nämä haluaisivat vielä nukkua? Oli ahdistavaa väen vängällä suihkuttaa ja pukea vanhus ja kärrätä aamupalalle, kun tämä aneli armoa, että antakaa nyt hetki vielä nukkua. Hoitajat sanoivat, että näin täytyy tehdä.. ei ihmetyksille ollut sijaa.

Ja miksi niin tiukka linja kaikessa mikä tuottaisi vanhukselle mielihyvää: ei liikaa suklaata, ei viinilasillista, ei liikaa tupakkaa, ne ovat epäterveellisiä, hyi sinua Saima kun piilotit pojaltasi saamat suklaat patjan alle. Eikö hyvänen aika jo tuossa iässä, vanhana, elämää nähneenä ihmisenä, ole lupa viimein tehdä asioita, miten haluaa??

Yöpuvut päälle illalla heti kuuden jälkeen, jotta saadaan koko talon väki petikuntoon yhdeksään mennessä. Liukuhihnalta kärrätään vanhuksia yöpesuille suoraan iltakahvipöydästä. Ensimmäiset "onnekkaat" pääsivät sänkyyn vartin yli kuusi ja saivat maata siellä aamu seitsemään. Kerran joku omainen kysyi, että eikös tämä ole melko aikaista laittaa äiti nukkumaan... että minua hävetti... olisin halunnut sanoa, että olen kyllä aivan samaa mieltä asiasta. Mutta niin oli aina tehty ja niin oli tehtävä. Mummot ja papat piti saada petiin ennen yöhoitajan vuoron alkua, muuten tämä hermostuisi kun joutuisi laittamaan vanhukset omin neuvoin petikuntoon.

Aamupalan jälkeen vanhukset istuivat ilman aktiviteettaja pyörätuoleissaan koko päivän. Huonokuntoisimmat vuodepotilaina vuoteissaan, ainoana ilonaan radio ja ikkunasta avautuva näkymä. Ei ihme, että höpisivät kokoajan itsekseen ja huusivat apua ilman syytä. Jos edes joku hoitaja hetkeksi pysähtyisi kuulemaan muistoja nuoruudesta tai pitämään kädestä kiinni..


Kerran "unohduin" katselemaan 90-vuotiaan kanssa valokuvia tämän sängyn laidalle. Sain työtovereilta tuimia katseita ja hoputusta, vessatuskierros oli kesken.

Yöksi levoton vanha poliisimies laitettiin lepositeisiin, koska yöhoitaja ei kestänyt hänen vaelteluaan käytävillä. Ymmärrän sen, mutta minua ahdisti aivan suunnattomasti tehdä se. Vaikka siihen oli vaimon lupa.

Kaikesta huolimatta nämä vanhat ihmiset olivat kaikesta aina kovin kiitollisia. Joka väliin kuului "kiitos". Jos on elänyt vaikeina aikoina nuoruuttaan, sitä osaa olla ilmeisen kiitollinen katosta päänsä päällä, lämpimästä ruuasta ja leposijasta.

-vaikka he olisivat oikeutettuja niin paljon enempään!!

Kun uudet sukupolvet valtaavat vanhainkodit, heille/meille ei enää riitä se, että on katto pään päällä, lämmintä ruokaa ja leposija. Kun on elänyt tässä uudessa ns. pikakulttuuri- yhteiskunnassa, tarvitsee virikkeitä ihan eritavoin. Mitäs sitten tapahtuu, kun nykyajan maailmankansalaiset sidotaan sänkyyn vailla minkäänlaisia virikkeitä. Internetin aalloilta sängynpohjalle on suuri pudotus.

Enkä nyt tarkoita tällä sitä, etteivätkö tämänpäivän vanhukset kaipaisi virikkeitä, tottakai kaipaavat. Huivijumppa tai lauluhetki kerran viikossa ei riitä.

Tehdessäni vanhustyötä silloin aikanaan, tajusin, että vanhukset ovat aivan upeita ihmisiä, joita ei voi muuta kuin kunnioittaa. Minä en ole koskaan saanut tavata omia isovanhempiani, he kaikki ovat kuolleet ennen minua. Minulla ei ollut ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta todella vanhoihin ihmisiin. Jännitti, en tiennyt miten minun tulisi heihin suhtautua. Eikä mennyt kuin hetki, ja rakastuin heihin aivan täysin; heidän huumoriinsa, heidän tapaansa suhtautua asioihin huolettomasti, heidän lämpöönsä ja kiintymykseensä, jota he osoittivat, minulle, vieraalle ihmiselle. Ja miten hienoa olikaan kuulla tarinoita melkein sadan vuoden takaa, saada elämänohjeita, taputus olalle, kiitos ja kannustus. Ehkä suurin ja hienoin, vaikkakin hyvin raadollinen hetki oli, kun pesin ja puin ruumiin viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen itkin kotona.

Ehkä juuri työn kiireisen luonteen vuoksi minusta ei kenties olisi sitä enää tekemään. Vaatii vahvuutta tehdä moista työtä: henkilökuntaa on vähän ja kiire on jatkuva, sinun täytyy toimia siinä ristipaineessa, kun haluaisit tehdä paljon enemmän kuin mitä ehdit. Haluaisit antaa aikaasi, mutta sinun täytyy juosta suihkuttamaan ja vessattamaan. Et ehdi aina kysyä: "mitä sinulle kuuluu?"

Ehkä jossakin muualla on toisin, mutta tämä oli minun kokemukseni. Uskon, että vanhainkodeissa on eroja.

Pieni askel, jonka itse tein, tuottaakseni edes vähän iloa.. menin koirani kanssa tuttuihin vanhainkoteihin tapaamaan asukkaita, ja voi sitä ilon määrää vanhusten kasvoilla! Sellaisetkin vanhukset, jotka eivät enää olleet aikoihin kommunikoineet ulkomaailman kanssa, kurottautuivat silittämään koiraani ja yrittivät jutella sille :)

Olemme myös oppilaiden kanssa käyneet laulamassa vanhuksille. Niistä tilaisuuksista ovat pitäneet sekä vanhukset että lapset.

Nykyään painotetaan paljon lasten ja nuorten asioita, nekin ovat olleet tapetilla, ja ihan syystäkin. (Lasten ja nuorten oikeuksista, mielenterveyspalveluista ja opetusryhmien koosta saakin sitten ihan oman aiheensa..) Mutta kunpa syntyisi samanlainen kulttuuri vanhusten asioissa. Lapset ja vanhukset ovat ne yhteiskunnan heikoimmat osapuolet. Ja ne heikoimmat ovat aina syrjäytettyjä, koska eivät ole kykeneviä puolustamaan itse itseään. Minä-minä-yhteiskuntamme esittäytyy tässäkin asiassa.

Sanotaan, että lapsissa on tulevaisuus, mutta vanhukset ovat olleet rakentamassa sitä, mitä on nyt. Milloin he saavat kiitoksen?

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Sairaita mietteitä

Flunssa iski. Soitin töihin, että joudun olemaan pois.

Aina kun olen sairaana, ja pois töistä, minuun iskee aivan suunnaton ahdistus. Tottakai on ahdistavaa olla sairas, varsinkin kun kurkku on niin kipeä, ettei pysty kunnolla nielaisemaan, mutta ennenkaikkea minua ahdistaa se, että olen pois töistä. Se on ihan hullua.

Tottakai on parempi jäädä kotiin... a) jotta et tartuttaisi muita... ja b) jotta voisit parannella itseäsi ja levätä. Puolikuntoisena ei työnteosta tule mitään.

Silti... neuroottinen puoleni soimaa minua kokoajan... mietin mitä muut ajattelevat.. onko se nyt muka oikeasti kipeä... taasko sillä on joku flunssa... niin varmaan...

...Ja onkohan ne nyt pulassa työpaikalla... kuka hoitaa minun työni... olisin ihan hyvin voinut mennä... olisin voinut levätä sitten työpäivän jälkeen... tänään olisi ollut muutenkin lyhyt päivä...

Mä en kestä!! Järki hoi, missä olet? Ei sota yhtä naista kaipaa..........

tiistai 8. syyskuuta 2009

Päivän ajatuksia

Ihmeellinen, stressitön olotilani jatkuu. Ihan uutta minulle, että pystyn esimerkiksi laskemaan työasiat suhteellisen hyvin mielestäni, kun suljen työpaikan oven perässäni.

Vähän on nyt sellainen olo, kuin olisi flunssa tulossa. Lieviä oireita oli jo viimeviikolla, mutta ne hävisivät.. illan aikana alkoi taas koskea kurkkuun. En kyllä millään haluaisi nyt sairastaa. Vaan kukapa haluaisikaan.. Tosin joskus, kun työstressi on ollut oikein kova, on ollut helpotuskin saada jäädä petiin potemaan...

Tentin tulokset tulivat muuten eilen, arvosana 4 (asteikko 1-5).. olen varsin tyytyväinen.

Viimepäivinä on pyörinyt paljon asioita mielessä, joista haluaisin kirjoittaa, mutta en ole ehtinyt paneutua. Kummallista, miten vauhdilla päivät hurahtavat... Tuntuu, etten saa mitään tehdyksi, vaikka teen kokoajan montaa eri asiaa yhtäaikaa... tosin, kenties juuri siinä ongelma piileekin... en syvenny mihinkään kunnolla. Keskittymiskykyni on äärettömän huono... pintapuolinen.. mitenhän sitä pystyisi kehittämään...

Ulkoisesti olen hyvin rauhallinen, töissä rauhallisia otteitani aina kehutaan. Mutta sisälläni on jonkinlainen levoton pyörremyrsky.. en kykene keskittymään; täytyy aivan pakottaa itsensä tenttiin lukiessakin todella paneutumaan, ja parin sivun lukemisen jälkeen huomaa ajatelleensa ihan muita asioita.. Ja aina on monta rautaa tulessa yhtäaikaa, menen tekemisestä toiseen edellisen homman jäädessä kesken, kiinnostun monesta, mutta yllän lopulta vain vähään. Ahdistavaa. Jonkinlainen pitkäjänteisyys puuttuu, täysin.

Uskon, ja toivon kuitenkin, että sitä voi kehittää. Kaikkea itsessään voi kehittää. Elämä on loputon kehitysprojekti... ihminen on oma rakennustyömaansa.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Pienet suuret asiat

Olen yleensä mahdottoman kova stressaamaan kaikkia pikkuasioita, kun taas isot asiat otan yleensä paljon rennommin.

Niillä stressiä aiheuttavilla pikkuasioilla tarkoitan esimerkiksi kaikkia työhön liittyviä asioita, tavallisia arjen tilanteita, ihmissuhdeasioita; unohdinko töissä hoitaa jonkin asian, miten selviän kaverin tupareista ja mitä puen päälleni, miksi sanoin töissä jotain hölmöä ja nolasin taas itseni, millä bussilla pääsen määränpäähän ja mitä jos ruuhkabussissa ei ole vapaata istumapaikkaa. Saatan miettiä tällaisia aivan loputtomiin, vatvoa mielessäni näitä niin, että kärpäsestä todella kasvaa härkänen.

Se ei tuntunut missään, kun lähdin aikoinaan ulkomaille vuodeksi opiskelemaan. Talon ostokin tapahtui jotenkin omalla painollaan. Hyppy tuntemattomaan, kuten vaikkapa uuteen työpaikkaan, ei ole sellainen asia, mikä saisi minut pois raiteiltani.

Nyt olen viimepäivinä huomannut, etten ole stressanut ihan niin paljon.. olo on ollut jotenkin aika rento. En ole potenut työahdistusta tai miettinyt, miten selviän tulevasta päivästä. Olen kokenut oloni jotenkin vapautuneeksi; vapautuneeksi jostakin.

(Magnesium lukemani mukaan parantaa stressinsietokykyä...you never know...)

Kunpa tämä tunne kestäisi. Kunpa pystyisin pitämään suhteellisuudentajun siinä, mikä on stressaamisen arvoista ja mikä ei...

Joku sanoi joskus, etteivät ne elämän suuret asiat meidän hermojamme koettele, vaan ne pienet: kun kengännauha menee umpisolmuun tai maitolasi kaatuu pöydälle. Taisi tyyppi olla oikeassa.

Tosin, jos maitolasi kaatuu, ja aiheuttaa hirveät ärräpäät, voi tietysti miettiä, mille tässä nyt ihan oikeasti kirotaan. Kai siellä taustalla on jotakin suurempaa. Kenties ne suuremmat asiat stressaavat alitajunnassa ja tulevat tietoisuuteen niiden pienien asioiden kautta...

Tänään hermojani koetteli vaativa tentti, jossa kirjoitin kolme esseetä tuskanhiki otsalla, ja sain homman valmiiksi minuutilleen tasan, kun koeaika päättyi.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Monikulttuurista

Lapset osaavat ottaa uudet haasteet vastaan ihailtavan rennosti.

Tänään opeteltiin englantia nassikoiden kanssa, jotka eivät puhu vielä sanaakaan suomea -eivätkä sanaakaan englantia. Silti ymmärsimme toisiamme ja saimme tehtävät tehtyä, pelasimme ja nauroimme.

Voin vain kuvitella, miten kummallista ja ahdistavaakin olisi elää aivan ummikkona vieraassa maassa ja kulttuurissa, käydä koulua osaamatta lainkaan maan kieltä. Saattaisi jonkinlainen paniikki iskeä päälle, kun yrittäisi pysyä perillä siitä, mitä ollaan tekemässä. Mutta nämä lapset... he vain sulautuvat porukkaan, leikkivät, seuraavat mukana uteliaina mitä tehdään ja alkavat innokkaasti tapailla sanoja. Ja ennenkuin huomaatkaan.. he puhuvat kanssasi samaa kieltä.

Viimekeväänä tapasin kaksi Etelä-Amerikasta tullutta tyttöä, jotka olivat täysin ummikkoja. Nyt toinen siirtyy yleisopetukseen ja molemmat puhuvat suomea sujuvasti.
:)