Koirajuttuja

Eilen illalla mies kävi vuokraamassa elokuvan "Marley & Me" . Ihan ok. Voin ainakin suositella kaikille koiraihmisille. Siinä lopussa me molemmat itkettiin aika paljon, yllättävän surulliset elokuvan viimehetket.. Sieltä löytyi myös paljon tuttuja juttuja, mitä mekin ollaan koiranomistajina koettu, ja ajattelinkin nyt kirjoittaa sen innoittamana vähän meidän koirasta, sillä olenhan luvannut siitäkin tarinoida. Mutta ihan näin massiivisesti en tule siitä jatkossa kirjoittamaan, sillä tämä ei ole koira-blogi.

Ekana leffaa katsoessa tuli mieleen, että onneksi meidän koira ei ole ihan vastaavanlainen tuholainen, kuin tuo Marley. Yleisesti ottaen se on hyvin rauhallinen tapaus, toki joskus riehaantuu leikkimään tai muutoin hepuloimaan onnesta. Paljon se on kuitenkin tuhonnut ja järsinyt paikkoja. Nuorempana kun se jäi yksin kotiin, oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että jotain tuhoa oli odotettavissa. Nykyisin se on poikkeus, onneksi.

Sillä on joitakin tapoja, jotka ovat mielestäni aika hassuja. Ensinnäkin, kun se ilahtuu jostain, eli aika usein ja ihan pienistä asioista, se saa onnenhepuleita. Tai siksi minä niitä kutsun. Se röhkii kuin possu ja kiehnää kuonoaan maata vasten ja nostaa takapuolen ylös.

Sitten, jos sillä on jotain asiaa, se ilmaisee sen tuijottamalla. Jos se haluaa ulos, se istuu eteen ja tuijottaa herkeämättä silmiin. Jos se haluaa ruokaa, se tuijottaa. Jos se haluaa huomiota, se tuijottaa... Ja jokaisesta tuijotuksesta tiedän yleensä erikseen, mitä asiaa sillä on.

Joskus olen tuijottanut sen kanssa kilpaa, lopulta koira on se, joka kääntää katseen pois. Mutta pakko sanoa, että koiran käyttämä keino on varsin tehokas. Jos vaikka katson telkkarista hyvää ohjelmaa, luen kirjaa tai olen koneella, häiritsee se kummasti kun joku aikansa herkeämättä tuijottaa.

Ja hellyyttä se haluaa vain pieninä annoksina. Joskus sille tulee tarve päästä kainaloon tai paijattavaksi, mutta jos liikaa rapsutellaan, se vetäytyy pois. Myös ruokansa se haluaa pieninä annoksina. Eikä se syö, jos sillä ei ole nälkä. Kaverit ovat ihmetelleet, miten voin jättää ruokalautaseni sen ulottuville tai roikottaa makkaranpalaa sen edessä, eikä se ole moksiskaan. Se todellakin siis syö vain silloin, kun on nälissään. Ja meidän ruokia se ei varasta koskaan. Ei mene edes nuuhkimaan, kun näkee, että on meidän.

Huonoja puolia mainitakseni (kukaan ei ole täydellinen) ovat juurikin ne tihutyöt mitä se joskus harrastaa, sekä hillitön karvan lähtö! Jos kodin haluaa pitää siistinä, joutuu imuroimaan hyvin usein, eikä sekään aina riitä. Koiramme turkkia kuitenkin kehutaan hyvin usein ulkoillessamme. Se saa myös kehuja söpöydestään, kauneudestaan ja rauhallisuudestaan. Myös nopeudesta on tullut erityismainintoja.

Asioita, jotka koiran myötä ovat tulleet ehkä vähän yllätyksenäkin ovat uudet ihmiset ja se, miten paljon koira sitoo meitä. Uusilla ihmisillä tarkoitan sitä, että koiran kautta on tutustunut uusiin ihmisiin, ja joutuu muun muassa päivittäin lenkkeillessä harjoittamaan small-talkia vieraiden ihmisten kanssa, jotka joko tulevat silittämään koiraa, tai antavat oman koiransa tulla tekemään tuttavuutta. Ihan kiva juttu yleensä, mutta huonoina ja väsyneinä päivinä en millään meinaisi jaksaa kohdata näitä tilanteita.

Sitten se sitovuus: ei sitä niin vaan lähdetä reissuun, tai edes illanviettoon, kun on koira. Aina painaa sydämellä, että siellä se koira nyt on yksin, jos lähtee johonkin vähän pidemmäksi aikaa käymään. Otamme koiran mukaan niin moneen paikkaan kuin mahdollista. Hoidossa se ei ole vielä ollut kertaakaan, koska on päässyt kaikkialle mukaamme. Spontaani reissailu on todellakin vähentynyt. Ja mieluummin kutsun kaverit tänne iltaa istumaan kuin lähden itse. Koira myös vaatii aikaa ja huomiota, ei riitä että sen kanssa on kotona. Tietenkään! Se on perheenjäsen, se vaatii hoivaa ja virikkeitä, ja on mukana kaikissa touhuissa.

Ja rahaa siihen on palanut mahdottomasti. Pentuna se sairasti ja siihen upposi todella muhevia summia, että saatiin koira kuntoon. Ja nyt vain sormet ristissä toivotaan, ettei mitään suurempia juttuja enää tule.

Mutta... on se kiva tulla töistä kotiin, varsinkin huonon päivän jälkeen, kun toinen on niin mahdottoman onnellisena ja iloisena ottamassa vastaan, häntä heiluen ja onnen murahduksia murahdellen, kiehnäten ympärillä ja antaen pusuja. Silloin tuntee itsekin olevansa jollekin todella tärkeä.

-Summa summarum: kuten elokuvassa Marley & Me, alku oli hankalaa, mutta nyt en päivääkään vaihtaisi pois.

................................................................
Edit: Mies tuli juuri koiran kanssa lenkiltä ja sanoi, että naapuri oli tullut koiransa kanssa vastaan ja kertonut lukevansa parhaillaan Marley & Me-kirjaa! Naapuri oli todennut, ettei pysty lukemaan kirjaa loppuun, koska se on niin surullinen..