Olen ollut itselleni armollinen tänään. Olen ajatellut valtavasti, ja pitkästä aikaa kirjoitin kirjeen. En ole varmaan kirjoittanut oikeaa kirjettä kymmeneen vuoteen (postikortteja ei lasketa).. sitä kirjoittaessani, vaikken kirjoittanutkaan mitään omasta olostani, oivalsin asioita itsestäni, ja koin jonkinlaista helpotuksen tunnetta. Kuin olisin saanut osittain jotakin anteeksi; selityksiä, vastauksia, lämpimän kädenpuristuksen.. jokin minussa heräsi kannustamaan: älä ole liian kova itsellesi.
Pari päivää oman pään sisällä, oman navan ympärillä, korvissa kaikuen vain minä minä minä.. nyt voikin taas avata silmät ja katsella maailmaa... nähdä lasten hymyileviä kasvoja... syksyiset puut... oravan loikkimassa tien yli... pilvien purjehtivan taivaalla... ja tajuta miten pieni sitä itse onkaan ongelmineen tässä kaikessa.
Olen oivaltanut, että kenties suurin haasteeni ja suruni on se, että olen niin ristiriitainen siinä, mitä ihannoin, ja miten todellisuudessa lopulta toimin. Tuntuu, että kaikki elämässäni kiteytyy siihen... aivan kaikki.
.. Kuuluisa kasvatusteoreetikko Rousseau julisti, että ihmisen tulee itse kasvattaa ja ruokkia omat lapsensa, ja ettei mikään saisi vapauttaa ihmistä vanhemmuudestaan. Silti, vailla minkäänlaisia omantunnontuskia, hän hylkäsi omat lapsensa.
Suuri haaste toimia käytännössä, kuten teoriassa ajattelet... kuin seistä ajatustensa takana. Onhan siinä jo puolet kaunista, jos ajattelet teoriassa oikeamielisesti ja jalosti.. mutta miten siihen sitten voikaan yhdistyä käytännössä niin suurta vääryyttä, tappioita, saavuttamatta jääneitä unelmia..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti