Pitääkö siihen olla lupa, että saa olla surullinen?

Olo on taas tänään ollut aavistuksen parempi. Arki antaa muuta ajateltavaa; arki on hyvä asia.

En ole koskaan oikein sallinut itselleni sitä, että saisin valittaa mistään. Aina jos valitan, mistä hyvänsä, koen jälkikäteen olevani täysi luuseri. Se, että kirjoitin eilen kokevani henkistä pahaa oloa, kaduttaa minua tänään. En siis haluaisi olla rehellinen edes omissa tunteissani. Aina jos päästän ulos jotakin "pahaa", haluaisin vetää sen hetimmiten takaisin.

Jos erehdyn vihjaamaan ystävälle, että nyt vähän masentaa, havahdun varsin pian siihen, että enhän minä saa sanoa niin; en ole antanut itselleni lupaa sanoa niin! Anteeksi, että valitin. Kaikki on hyvin. Hymyilyttää. En todella oikeasti tarkoittanut sitä mitä sanoin, en ihan sillätavalla... liioittelin.. unohda koko juttu... Puhutaan mieluummin siitä, miten sinulla menee.

En tiedä mitä sitten pelkään. Häpeän olla heikko. Vaikka herkkyys voi olla myös suuri vahvuus. Ehkä pelkään, että minut tuomittaisiin; kuinka paljon ihmiset voivat ymmärtää? Annoin ehkä sen kuvan, ettei minulla ole läheisiä ystäviä... on minulla.... vika on minussa itsessäni. Uskon, että ystäväni ymmärtäisivät, mutta en halua kuormittaa... enkä halua kenenkään tietävän mitä kaikkea väärää olen tässä elämässä tehnyt. Tänään jo meinasin alkaa töissä itkemään, kun mainitsin ohimennen vanhemmalle opettajalle eräästä elämänvaiheestani, ja hän sanoi myötätuntoisesti ymmärtävänsä. Myötätunto saa minut itkemään. Onneksi sain pidettyä itseni skarppina....

Omassa yksinäisyydessäni voin itkeä, se helpottaa. Tänään itkin pitkästä aikaa omaa oloani. Mutta auta armias, jos murrun jonkun nähden.. mietin sitä monta vuotta jälkeepäin ja häpeän. Kerran itkin töissä, työkaverin edessä. Se oli yksi vaikeimmista paikoista.. Tunsin olevani niin heikko ja haavoittuva, että kuolisin siihen paikkaan. Tuntui, etten voisi enää mennä töihin näyttäytymäänkään. Ehkä sitten itkeminen julkisesti olisi vasta sallittua, jos joku kuolisi.

En tiedä, miksi on näin.