Koe hylätty

Tänään ärsyynnyin töissä tosissani, kun kaksi oppilasta jäi kokeessa kiinni lunttaamisesta. Miten voivat olla niin hölmöjä!!!!! Olo on vieläkin ärsyyntynyt. Onneksi jäivät kiinni, ja saavat selittää kotona, miksi kokeet hylättiin.

Eniten ärsyttää se, kuinka tyhminä ne aikuisia oikein pitävät... että aikuisilta voi tehdä salaa tällaista, ei ne mitään huomaa hah hah haa... ARGH!

Huomiseksi sovittiin oppilaiden kanssa päivädisco... minä lupasin järjestää musiikin, joten olen koko illan siirrellyt muistitikulle biisejä, joista oletan sen ikäisten tykkäävän.. Keskusteluissa nousivat jo esiin Lady Gaga, Madonna, Akon (never heard before) ja Michael Jackson. Meidän koulussa Michael Jackson on ihan hittijuttu. Legenda. No, Akonkin tuli tänään tutuksi. Ehkäpä sujautan kiusallani sekaan jonkun ihan out-of-nowhere-biisin vaikkapa 60-luvulta... Vähän historiaa lapsille.

Äiti, isä ja ikuinen lapsi

Suhde omiin vanhempiin on hyvin ristiriitainen, ainakin minulla. Enkä usko, että olen ainut. Silti, olen nähnyt sen kaiken olevan helpompaakin. Miksei se voisi olla?

Minun vanhempani ovat aina antaneet minun olla, tulla ja mennä varsin vapaasti. Voisi kai sanoa, että olen ns. vapaan kasvatuksen hedelmä. Ehkä se olikin niin päin, että minä kasvatin vanhempia. Vanhemmille tuli eteen paljon vastoinkäymisiä elämässä, ja minä jäin aikalailla oman onneni nojaan. Toki aina oli katto pään päällä, ruokaa, ja tietoisuus, että vanhemmat rakastavat, mutta tunteita ei oikein osattu enää puolin eikä toisin näyttää, kun kasvoin pikkulapsuudesta ulos. Aloin kantaa huolta vanhempien hyvinvoinnista, ja äiti itki minulle surunsa. Väärinhän se oli, lasta ei tulisi kuormittaa sillätavoin. Ehkä sen seurauksena olenkin ollut vuosikausia hyvin sulkeutunut, kun ei kukaan koskaan ole kuunnellut minun surujani, vaan minä olen ollut se, joka huolehtii ja kuuntelee.

Nyt aikuisena moni asia näyttäytyy eri valossa. Sitä huomaa, että omat vanhemmatkin ovat inhimillisiä olentoja erehdyksineen, ja heille antaa paljon anteeksi, kun pystyy laajemmin suhteuttamaan asioita suureen kokonaisuuteen. Sitä osaa katsoa heidän elämäänsä jatkumona, jossa jokainen asia on seurausta jostakin, ja kaikelle löytyy selityksensä. Sitä alkaa ymmärtää itseäänkin paremmin.

Nyt aikuisena pohtii eritavalla suhdettaan vanhempiinsa noin muutoinkin... mikä minun roolini on heidän elämässään nyt? Tuntuu, että sitä joutuu jo verivelvoitteestakin olemaan tietynlaisessa roolissa. Minusta olisi mukavaa, että vanhemmat tässäkin elämänvaiheessa tukisivat minua ja kuuntelisivat huoliani ja pelkojani, mutta edelleen kuvio on se, että minä kuuntelen, äiti itkee. Onko se minun velvollisuuteni?

Tottakai haluan auttaa vanhempiani, rakastan heitä, kannan heistä huolta. Mutta samalla koen, että en enää oikein jaksa. En jaksaisi jatkuvasti ottaa vastaan niitä puheluita, missä pyydetään apua milloin mihinkin asiaan, asetutaan marttyyriksi jos ei ehditä auttamaan, ollaan takakireitä, ja minulle syntyy tunne, että on minun vastuullani, jos vanhemmilla menee huonosti. Minuun on juurtunut syvä velvoitteen tunne. Mutta ehkä rakkaus sisältää aina myös velvoitteita. Ei voi elää vain itseään varten, ei edes aikuisena... - ei varsinkaan silloin.

Minusta tuntuu pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan.. nähdä miten pikkuhiljaa yhä useampi asia alkaa olla heille työlästä. Minusta tuntuu pahalta ajatella, että he ovat menneet jo elämässään lähemmäs ehtoota, vaikka vielä äskenhän oli keskipäivä.. Tuntuu surulliselta ajatella, miten vaikeaa heillä on elämässään ollut, tätäkö se on ja tätäkö se oli, tuleeko enää mitään hyvää eteen?

Minä en haluaisi kuvitella omia vanhempiani vanhainkotiin, vieraiden ihmisten hoidettaviksi. Kuka siellä tietää heistä mitään, kuka välittää, kuka tietää juovatko he kahvinsa mustana vai maidon kanssa... Ja silti tiedän, että jotakin sellaista on edessä. Vaikka joskus kuvittelin, että minun velvollisuuteni, sekä haluni, olisi auttaa heitä itse. Mielikuvissani halusin rakentaa heille kotiini lisäsiiven, tehdä heille ruuat, katsoa joka päivä, että kaikki on hyvin... tehdä kaikkeni heidän eteensä, jotta he voisivat elää onnellisen vanhuuden, kun se aika koittaa. Mutta... se on mahdoton yhtälö... haluta jotakin mielikuvissaan, mutta todellisuuden tasolla ymmärtää, ettei pystyisi siihen... ei jaksaisi, ei osaisi, ei kykenisi.

Onko meillä velvollisuus huolehtia vanhemmista vain siksi, että he ovat huolehtineet meistä kun olimme lapsia??? Olemmeko me kiitollisuuden velassa?? Vai onko meillä oikeus elää omaa elämäämme, ja todeta, että näin se elämä kulkee... ihminen huolehtii jälkeläisensä maailmalle, elää elämänsä, vanhenee, ja sen jälkeen kaikki mitä hänellä on, on niin sanotusti hänen hattunsa alla. Kaikki me lopulta kai jäämme, viimekädessä, oman onnemme nojaan.

Jospa edes suhde vanhempiin olisi selkeä ja avoin. Mutta kun tuntuu, että aina jostakin jotenkin hiertää, eikä osaa selittää mikä ja mistä ja miten. Olen uupunut ja ärsyyntynyt äidin tapaamisista, ehkä pohjimmiltaan kai siksi, että aina silloin tajuan miten vaikeaa isällä ja äidillä onkaan. Se pahaolo purkautuu suuttumuksena, jonka sitten kohdistan äitiin. Tänäänkin kävin auttamassa äitiä paperiasioissa ja kumpikin hermostui ja minä huusin äidille niin, että äitiä alkoi itkettää. Mikä paskiainen minäkin olen, miksi en voi osata tukea ja auttaa ja lohduttaa... miksi puran tunteeni ulos tällätavalla???

Haluaisin halata äitiä ja pyytää anteeksi ajatuksiani, ja sanoa, että välitän. Samalla haluaisin pyytää, että auta minua, mullakin on paha olla, olen ihan lapsi vielä... Pieni avuton lapsi, joka haluaisi vain käpertyä äidin syliin ja itkeä.



(Kuva googlesta)

Retkellä

Luokkaretket ovat rankkoja. Onhan se kivaa, kun ohjelmassa on jotakin erilaista, kuin perinteistä koulutyötä, mutta samalla se on kaksinverroin kuluttavampaa. Oppilaat, etenkin erityisoppilaat, reagoivat rutiinista poikkeavaan olemalla levottomia ja ylivilkkaita. Ei pysytä aloillaan, kikatellaan, pelleillään, mölytään, lyödään överiksi.. Valmistelut ja valmistautuminen vievät paljon aikaa, retkipäivät ovat pitkiä ja uuvuttavia, ryhmän pitää pysyä kasassa: vähän väliä joutuu laskemaan ovatko kaikki mukana. Toisilla on rahaa ostaa karkkia, toisilla ei, tulee paha mieli. Joku oksentaa bussissa, toinen alkaa kiukutella, kun joutuu jonottamaan. Ollaan pukeuduttu shortseihin ja t-paitoihin, alkaakin tihkuttaa vettä.. sää on kylmä ja tuulinen.

Tänään piti jaksaa pysyä tolpillaan lähes kahdeksan tuntia ja kävellä ja kävellä ja kävellä... Kantapäissä muhevat rakkulat. Olin niin loppu! Bussimatkalla takaisin moni oppilas vaipui uneen, niin melkein minäkin.

...Kaaduin suoraan sänkyyn, kun pääsin kotiovesta sisään, ja nukuin sikeästi neljä tuntia.

Onneksi luokkaretkiä ei tarvitse tehdä ihan joka viikko...

Jottei tämä nyt kuitenkaan olisi pelkkää valitusta, täytynee lisätä, että luokkaretket ovat yleensä pääsääntöisesti hauskoja ja tarjoavat hyviä elämyksiä. Retkillä on myös mahdollisuus jutella oppilaiden kanssa vapaammin kaikesta, kun ei tarvitse kokoajan keskittyä kouluhommiin. Yhteishenki kasvaa ja on mukava nähdä ilo ja into oppilaiden kasvoilla.

Paluu töihin

Olen ollut pitkällä sairaslomalla leikkauksen vuoksi. Tänään palasin viimein töihin. Voi sitä jälleennäkemisen riemua. Nimeni raikui käytävässä ja luokassa, kun oppilaat huomasivat minun nousevan portaita ylös. Seurasi paljon halauksia, hymyilyä, tervetulotoivotuksia ja kuulumisten vaihtoa. Siellä oli ollut ikävä. Ja olihan minullakin ollut vähän ikävä, kai se on pakko myöntää..


Oli kiva palata töihin. Ja mikä ihana sää oli kävellä mennen tullen. Mua alkoi siinä matkalla ihan naurattaa; miten klisee se onkaan kun joku vislaa perään.. Työmaan ohi kävellessäni joku työmies vislasi perään ja mikä teki siitä jotenkin extra-kornia, oli kun kaivinkoneen kuljettaja siinä vieressä alkoi töötätä torvea ja huiskuttaa. Kai tämä kuumuus tekee ihmisistä vähän kummallisia..

Yritin jo äsken vähän alustavasti miettiä, mitä laittaisin kevätjuhlaan päälle. Yleensä aina vasta edellisenä iltana valikoin vaatteita ja iskee hirveä paniikki. Nyt on se ongelma, että olen laihtunut niin paljon, ettei oikein ole sopivia vaatteita... käytännössä koko vaatekaapin sisältö pitäisi laittaa uusiksi.

Ihastus auringon alla

Vietin päivän rannalla, parhaiden ystävieni kanssa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tunnelma oli mitä ihanin. Pienet päiväunet pehmeän lämpöisellä rantahiekalla, eväät ja hyvää musiikkia. Ystävien lapset uivat, leikkivät ja purkivat energiaansa kuin hyrrät, jotka vain pyörivät ja pyörivät, ja joita seurasi silmät ristissä kunnes täytyi kääntää katse pois ja todeta, ettei pysy perässä.

Eräs pieni miehenalku vei sydämeni totaalisesti loistaessaan kilpaa auringon kanssa, ja minä saatoin vain todeta olevani sulaa vahaa hänen suloisen charminsa edessä.

Kesä

Eilen terassilla, tänään rannalle. Kesä on täällä :)

Tasapainoa etsimässä

Tänään lähdin käymään ystävän luona kylässä. Haettiin kiinalaisesta ravintolasta herkullinen annos puoliksi. Puhuttiin illan mittaan elämästä ja ihmissuhteista, mielenrauhasta ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Alkoi mietityttää.. junassa kotimatkalla tunsin oloni haikeaksi, selittämättömällä tavalla tyhjäksi.

Kai sitä alkoi taas ajatella liikaa... Mielessä alkoi pyöriä kysymyksiä: miksi toiset saavuttavat (ainakin näennäisesti) tasapainon ja onnellisuuden elämässään, kun taas toiset ajelehtivat rauhattomina vuodesta toiseen tietämättä missä haluaisivat olla ja mitä tehdä? Toiset lähtevät nuorena opiskelemaan haluamaansa alaa, perustavat perheen ja oppivat olemaan aikuisia. Toiset, sellaiset kuten minä, tuntuvat vain ajelehtivan, seikkailevan ja etsivän itseään loputtomiin, eivätkä vielä aikuisinakaan osaa olla aikuisia. Ei minkäänlaista vastuuntuntoa, ei todellista vastuunottoa omasta elämästä.. Kiva huomata täyttäessään 30, että aikuisena olo on tosi hankalaa. Mitä nopeammin aika juoksee, sitä pienemmäksi käy minun tilani toteuttaa unelmiani, sellaisia unelmia, joilla rakennetaan tulevaisuus.

En halua kuulostaa pessimistiltä. Uskoni elämään ja ihmeisiin on yhä olemassa. Mutta pakko myöntää, että mahdollisuuksien kenttä silmissäni kapenee. Teini-iässä sitä vielä uskoi, että kaikki, aivan kaikki, on mahdollista. Enää siihen ei usko... ei siksi, etteikö kaikki edelleen olisi mahdollista, vaan siksi, että sitä lakkaa uskomasta itseensä.

Minä haluan yhä uskoa itseeni, täysillä. Ja kai sisäinen tyhjiöni työntääkin minua eteenpäin, etsimään ja löytämään. Se ajaa minua hullunlailla. Se janoaa täyttymystä, mielenrauhaa, kokonaisvaltaisen onnen. Sitähän me kaikki haluamme: olla onnellisia. Vai?

Mistä se sisäinen tyhjiö oikeastaan tulee? Ja miten sen tunteekin niin lujasti, vaikkei se fyysisesti ole olemassakaan.. se on emotionaalinen juttu. Mutta se on tuntemuksena niin voimakas, että se on melkein konkreettista. Sen voisi melkein paikallistaa, osoittaa sormella missä kohdassa se tuntuu.

Toiset yrittävät täyttää sisäisen tyhjiönsä herkuttelemalla; syövät liikaa. Toiset juovat. Toiset paiskivat hullunlailla töitä. Toiset ostelevat kaikkea turhaa.. kuka mitäkin. Mutta ei se tyhjiö täyty niin.

Se sisäinen tyhjiö odottaa jonkin puuttuvan palasen loksahtavan kohdalleen.. Vaan entäpä jos se ei koskaan loksahda?

Olen alkanut tulla siihen johtopäätökseen, että se puuttuva palanen, se on jo meissä. Se pitää vain löytää. Sitä en ole vielä ratkaissut, mistä sen itsessäni löydän.. olen niin monimutkainen, että toisinaan eksyn itseeni. Mihin minussa se avain on kätketty, avain jolla ovi onneen avataan?

Elokuvaelämyksiä

Tänään viimein katsottiin miehen kanssa kohuttu Avatar.(Leffassahan se olisi ollut kiva nähdä, muttei saatu aikaiseksi..) ja kyllä tykättiin. Olen varmaan ihan yliherkkä, kun monessa kohdassa meinasin alkaa vuolaasti itkemään. Mä oon just sellainen, että itken pienimmästäkin asiasta, kun katson jotain leffaa tai ohjelmaa. Jokin yksittäinen juttu, kohtaus tai tunnelma voi vaan liikauttaa niin voimakkaasti, vaikkei siinä varsinaisesti olisikaan mitään kovin "herkkää".


Tänään päätettiin, että pistetään taas ripeämmin tuota remonttiakin liikkeelle... ollaan oltu vähän laiskoja.. laitettu taloa aika kausittaisesti.. Paljon olisi tekemättä.. ikuisuusprojektihan tämä on.. Ja olihan tuossa taannoin kaikkea meneillään, jolloin ei oikein saatu mitään aikaan. Voiton puolella jo ollaan kuitenkin. Päälinjat alkavat olla kohdillaan. Täällä viihtyy. Tämä on Koti.

Kakkukahvittelut

Tänään kävin yrittämässä onneani pääsykokeiden ensimmäisessä, kirjallisessa vaiheessa.. -lupasinhan vielä yrittää, kun viimevuonna toisesta vaiheesta tipahdin. Katsotaan kuinka eukon käy.. Koevalvojan paidassa luki: "Siperia opettaa... Niin minäkin!" (Tämä kuvastanee hyvin, mille alalle pyrin kouluttautumaan..)

Iltapäivällä juhlistettiin pienimuotoisesti miehen synttäreitä. Äitikin pistäytyi tuomassa pienen lahjan; juotiin kahvit ja syötiin kakkua, jonka senkin äiti toi.

Itsekehua

Olen nyt rypenyt kaksi viikkoa sairaslomalla leikkauksen jälkeen, ja ollut niin kipeä kuin olla ja saattaa. On ollut aikaa märehtiä ja kieriä itsesäälissä sängynpohjalla.. siispä ihan hyvään saumaan otan vastaan haasteen, jonka Este lähetti minulle. Haasteena kertoa viisi hyvää asiaa itsestäni..

1. Välitän. Haluan, että kaikilla on hyvä olla, siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Ja käytännössä teen kaikkeni sen eteen, että näin olisi. Siinä missä panostan henkilökohtaisiin ihmissuhteisiini, panostan myös muihin ihmisiin ja elolliseen. Ulkokuoreltani olen usein olevinani viileä, enkä oikein ole koskaan osannut näyttää tunteitani, mutta olen alkanut oppia avautumaan. Eräs ihminen sanoi minulle taannoin, että vaikka jollain tasolla esitän olevani kova ja viileä, niin "todellisuudessa sä välität ihan helvetisti". Se osui herkkään kohtaani, ja tajusin, että sehän voi olla hieno asia, että välittää. Minä kuuntelen ihmisten surut, otan työpaikoilla uudet ihmiset siipieni suojaan, jotta he sopeutuisivat helpommin, autan mummot suojatien yli ja jään työpäivän jälkeen lohduttamaan surullista oppilasta. Vaikka tietyssä määrin tulee olla itsekäskin, ei epäitsekkyys ota mitään pois.

2. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. Ihan totta. Niin pienistä, että joskus se huvittaa. En ole kateellinen, jos kaverit matkustavat eksoottisiin maihin, kun minä saan työpäivän jälkeen relata ja syödä kunnon herkkuvoileivän.., tehdä lenkin metsässä, viettää koti-iltaa miehen kanssa ja katsoa hyvän leffan, lukea kirjaa, käydä saunassa, istua iltaa ystävien kanssa, lähteä mökkeilemään jne. Vesisateen ropinakin on jo niin järjettömän hieno juttu, että voin vain olla ja fiilistellä. Ajan kanssa yhä enemmän ja enemmän oppii arvostamaan niitä pieniä asioita, koska ne ovat pohjimmiltaan niitä suurimpia.

3. Olen kaikkiruokainen. Tällä en itseasiassa tarkoita ravintoa, vaikka lähes mitä tahansa syönkin. Tarkoitan tällä sitä, että olen valmis kokeilemaan (lähes) kaikkea. Olen utelias ja viehätyn asioista helposti. Vaikka pitäisi lukea kirja mutterin rakenteesta, koen että aina voi jotakin uutta oppia. Uudet jutut, kirjat, ihmiset, elämykset... antavat aina jotakin uutta ja lisää tähän kokonaisuuteen. Mieli on hyvä pitää avoimena. Elämä on opintomatka :)

4. Olen taiteellinen. Heh. No todellisuudessa ainakin yritän. Pääasia ei ole se, kuinka lahjakas jossakin on, vaan se, miltä tuntuu, kun saa tehdä jotakin. Tykkään maalata, piirtää, askarrella, valokuvata, soittaa pianoa ja rumpuja jne.. Saan kaikesta tästä iloa, energiaa ja voimaa.

5. Osaan nauraa itselleni. En enää suhtaudu niin vakavasti kaikkeen itsessäni, kuin aikaisemmin.


Kiva kehua itseäänkin joskus, vaikka sitä miettii, että meniköhän nyt jotenkin överiksi. :D