perjantai 29. lokakuuta 2010

Kausi-ihmisyys

Olen kausi-ihminen. Kai meillä jokaisella on sellaista kausitaipumusta, en tiedä. Tarkoitan kausi-ihmisyydellä sitä, että tulee kausia, niitä ajanjaksoja, jolloin on hurjan innostunut jostakin asiasta, olkoon se vaikka blogin pitäminen, musiikin kuuntelu, valokuvaus tai kirjojen lukeminen, herkuttelu tai urheilu... Sitä voisi tehdä koko päivän ja viikon tai kuukauden, vain sitä tiettyä asiaa. Sitten tulee se kausi, kun innostus lopahtaa, jotenkin ikäänkuin unohtuu, jää jalkoihin. Ehkä motivaatio katoaa, sisältö ja tarkoitus, tekemisen ilo. Ehkä sitä on tehnyt aikansa liikaa jotakin samaa asiaa. Taikka sitten elämään vain tulee jotakin muuta sisältöä, joka vie huomion itseensä, ja näin alkaa uusi kausi, jonkin muun asian parissa.

Kausittaisuudessa sinänsä ei ole mitään huonoa. Mutta monesti itselläni asiat jäävät kesken, sitä aloittaa esimerkiksi innoissaan jonkin uuden jutun, vaikkapa kielen opiskelun, ja sitten tulee pitkä kausi, kun se ei innostakaan. Silloin sen kokee jääneen kesken, vaikka jossakin vaiheessa siitä ehkä innostuu taas, ja palaa asian pariin.

Mietin eräänä päivänä ollessani kävelyllä, että lopetan tämän blogin kirjoittamisen, koska en enää tiedä miksi pidän tätä pystyssä. Silti mieleen on toisinaan pulpahdellut asioita, joista olisi kiva kirjoittaa, vaikkapa juuri täällä. Mutta en sitten ole kirjoittanut, koska en ole ollut blogifiiliksellä, eli ei ole ollut blogikausi. Tuntuu teennäiseltä, jos väkinäisesti kirjoittaisin vain siksi, että blogi pysyisi jotenkin hengissä. Tänään päätin, että en lopeta tätä blogia, en piruuttanikaan ;) Odotan blogikautta taas alkavaksi, blogikärpänen tässä yrittää taas herätellä minua, myös jälleen lukemaan seuraamiani blogeja.

Nyt on taas menossa muutenkin lukemiskausi. Voi mennä vuosi, etten lue oikein juuri mitään, sitten kun alan lukea, olen niin uppoutunut kirjoihin, että töissäkin odotan, voi kunpa pääsisin jo jatkamaan sitä jännää kirjaa... Mutta kunpa sitä osaisi keskittyä yhteen kirjaan kerrallaan, lukea sen alusta loppuun ja siirtyä sitten seuraavaan, mutta ei... minulla on tällä hetkellä kahdeksan kirjaa kesken, luen tunnelman mukaan niistä milloin mitäkin. No, pääasia tietysti, että luen taas, olen siitä iloinen. Pitää kai ikäänkuin ahmia varastoon kaikki se lukeminen, mikä on viimeaikoina jäänyt lukematta, kun oli ns. kuiva kausi, jolloin katselin vain passiivisena telkkaria. Kyllä lukeminen kannattaa, se pitää mielen virkeänä ja avartaa.

Ehkä lukeminen ja blogin pitäminen liittyvät molemmat sellaisiin kausiin, jolloin sitä keskittyy enemmän itseensä, ottaa aikaa ajatuksille ja pysähtyy. Sitten tulee niitä kausia, jolloin vipeltää paikasta toiseen ja siirtyy niin sanotusti pinnallisemmalle elämisentasolle, jolloin ei ole niin aikaa syventyä tällaisiin asioihin. Niitäkin kausia tarvitaan. Vilkkaan ja pintasuuntautuneen kauden jälkeen on hyvä pysähtyä ja hiljentää tahtia. Ja hiljentymisen arvon huomaa kirkkaammin, kun sitä on edeltänyt kiireisempi kausi.

tiistai 5. lokakuuta 2010

On syksy niin ihmeellinen...

Kävin taas puistossa kävelemässä. Syksyn värit ovat nyt kauneimmillaan. Tuntuu, että olen nauttinut syksystä tänä vuonna aivan erityisen erityisellä tavalla. Toki olen aina rakastanut syksyä, mutta nyt aivan erityisen voimallisesti. En oikein osaa edes selittää miksi on näin. Syksyssä on aina jotakin uutta, uuden tuntua - ja samalla jonkin taaksejättämistä. Etenkin juuri nyt tuntuu siltä.

 "On syksy niin ihmeellinen,
   minä kaikkea ymmärrä en.
   Miten vihreä maa,
   värin uuden nyt saa,
  linnut lentävät merien taa.. " 




maanantai 4. lokakuuta 2010

Puisto syksyllä

Kävin kävelyllä puistossa, pitkästä aikaa, ja räpsin vähän kuvia samalla. Päätin, että käyn siellä jatkossa useammin. Mieltä rauhoittava paikka :)


tiistai 7. syyskuuta 2010

Ihmeitä ihmettelemässä

Kävin kameran kanssa tuossa pihalla vähän tunnelmoimassa syksyä. Olen taas tavoittanut itsestäni sen pienen lapsen, joka jää hämmästelemään kaikkea ympärillään, ja löytää ihmeitä pieneltäkin tuntuvista asioista. :) Sitä on ehkä monesti ollut ja elänyt vähän kuin sumussa; maailma ympärillä on ollut mukamas niin tavanomainen, että se on ollut siinä taka-alalla, kun on melkein juoksujalkaa kiirehtinyt paikasta A paikkaan B. Ei se saa olla niin. Maailmahan on täynnä ihmeitä, niin suuria ihmeitä, että niitä täytyy jäädä oikein kävellessä ihmettelemään ja tutkailemaan, kumartua katsomaan lähempää.






maanantai 6. syyskuuta 2010

Vierailija

Meillä kävi illalla yllätysvierailija. Lokoisasti nukkui pienet torkut omenapuun katveessa, ja mutusteli illalliseksi ruohoa. Meinasin, jotta menisinkö kyselemään kuulumisiaan, mutta olisi kaveri varmaan luikkinut karkuun.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Ihmetyttää

Minne viikonloput häviävät niin nopeasti? Miksen koskaan ennätä ajoissa nukkumaan? Miksi aamulla tulee aina kiire, vaikka nousisin ajoissa ylös? Miksi viikko tuntuu alussa niin tuskallisen pitkältä, mutta hujahtaa kuitenkin ikäänkuin huomaamatta ohi? Onko viikonloppujen välissä edes mitään viikkoja?? Minne aika oikein häviää? Mitä häh?

maanantai 30. elokuuta 2010

Arki

Arki ja työt ovat alkaneet, lievää väsymystä havaittavissa. Ruoka-annoksetkin ovat olleet sen mukaisia... Huomaa salaatti!

maanantai 16. elokuuta 2010

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Yöhommia

Kesä on kiva. Loma on kiva. Voi olla ja elää ihan miten huvittaa. Ei tarvitse katsoa kelloa. On esimerkiksi aivan mahdottoman kivaa lähteä pesemään mattoja keskellä yötä.



perjantai 2. heinäkuuta 2010

Wonderland

Katsoimme viimein eilen elokuvan Liisa Ihmemaassa. Se ei ollut mielestäni mikään järisyttävä elämys, mutta ehkä sen ei tarvinnutkaan olla. Onpahan nähty.

Postissa tuli eilen Discshopin mainoslehti, jossa oli juttua kyseisestä leffasta. Siinä kerrottiin muun muassa, miten kyseisen tarinan tunnetuin filmatisointi, Disney-animaatio vuodelta -51, nousi 60-luvulla eräänlaiseksi kulttileffaksi, eikä vähiten hallusinogeenisista huumeista kiinnostuneiden joukossa. Kirjoituksen oudoin vinkki olikin katsoa kyseinen leffa ilman ääntä, kuunnellen samanaikaisesti Pink Floydin The Wall -levyä. (Musiikin pitää alkaa täsmälleen samalla hetkellä, kun elokuvan nimi Alice in Wonderland näkyy ruudulla). Tekstissä hämmästellään elokuvan ja levyn seuraavan toisiaan häkellyttävän tarkasti.


Pitäisi varmaan olla aikamoinen tekemisen puute, että lähtisin tuota katselu-kuuntelu-elämystä kokeilemaan, ja kyttäämään miten se levy täsmää Ihmemaan tapahtumiin. Mutta ehkäpä tuo voisi sitten olla se köyhän ja kiltin tytön hallusiogeeninen huume.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Aina se vaan tekee hyvää...

Kävin vähän miettimässä asioita.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Pyykinpesuasiaa

Minä olen jostain syystä aina tykännyt pyykinpesusta. No, konehan ne pyykit pesee.. mutta olen aina tykännyt huolehtia pyykit koneeseen ja sieltä sitten kuivumaan. Se on jollain kummallisella tavalla rentouttavaa tekemistä. Siinä samalla näkee sen tekemisensä vaikutuksen.. kun pyykkivuori alkaa hävitä ja puhtaan pyykin tuoksu leijailla ilmassa.

Olen jo hamassa menneisyydessä "ominut" pyykinpesun itselleni, se on minun juttuni, ja minun vastuullani. Mies voi sitten hoitaa kaikki muut haluamansa asiat, kunhan minä saan hoitaa ne pyykit.

Tähän taloon muuton jälkeen kaikki kuitenkin muuttui... Se aika, mikä ollaan tässä asuttu, on pyykit jouduttu pesemään erillisessä saunarakennuksessa (siellä on ollut tämän talouden pyykinpesupiste 80-luvulta saakka). Vessa olisi vaan yksinkertaisesti armottoman liian ahdas, jotta sinne voisi tunkea pesukoneen.

Minulle alkoi muodostua asennevamma.. Yritin alkuun ajatella sen olevan eksoottista ja mummonmökkimäistä, kun pestään pyykit vanhassa saunarakennuksessa... mutta otteeni ajatuksesta alkoi lipsua, kun pakkasiltana tarvoin sääriäni myöten lumessa kantaen raskasta pyykkikoppaa, sormet kohmeessa kopeloiden saunan ovea auki, ja astuessani sisälle kylmään pimeään tilaan, jossa mielikuvitus alkaa laukata.. Sitten piti tehdä sama reissu uudestaan yötä vasten, kun arveli koneen olevan valmis.

No, mukavuudenhaluahan se... myönnän. Kuten sekin, että halusin koneen ehdottomasti olevan päältätäytettävä. Tämä oli sivultatäytettävä, kun se oli sinne jo muuttaessamme valmiiksi asennettu, enkä oikein päässyt senkään seikan kanssa sinuiksi. Selkähän siinä menee prkl!

No mutta... tänään on sikäli juhlallinen päivä, että meillä on nyt niin sanottu kodinhoitohuone, ja siellä pyöri juuri äsken tämän talon ensimmäinen koneellinen pyykkiä, päältätäytettävässä koneessa!

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

30

Suvivirsi laulettu kostunein silmin ja kouluvuosi todettu päättyneeksi: nyt on kesä!

Ja se kauan pelätty suuri ja uhkaava luku 30 iskeytyi juuri mittariin. Ei tämä pahalta tunnu enää, ei yhtään. Viikonloppuna on luvassa kolmikymppisjuhlatkin, vaikka etukäteen ajattelin, että tätä nyt on ihan turha juhlistaa. Juhlistetaan nyt kuitenkin. Tehdään siitä oikein iso numero :)


Tunnen nyt ihan oikeasti itseni henkisesti nuoremmaksi kuin koskaan, sekä samalla viisaammaksi ja kokeneemmaksi kuin koskaan. Olen myös fyysisesti paremmassa kunnossa kuin muistan vuosikausiin olleeni.. (liikunta ja terveet elintavat kiinnostavat ihan eritavalla kuin nuorempana..)

Koulujen päättäjäispäivänä tultiin pariin otteeseen tiedustelemaan, olenko juuri valmistunut ylioppilaaksi, kun kannoin oppilailta saatuja ruusuja matkassa... Olen siis ehkä nyt myös nuoremman näköinen kuin koskaan. (Tai sitten kysyjillä oli liikaa alkoholia veressä, tosin yksi kysyjistä oli taksikuski joka oli ainakin toivottavasti ihan selvinpäin..) :D Onhan siitä nyt, "let me say about", kymmenisen vuotta aikaa, kun painoin ylioppilaslakin päähän.

Voisikohan vielä todeta: elämä edessä, tukka takana...??

torstai 27. toukokuuta 2010

Koe hylätty

Tänään ärsyynnyin töissä tosissani, kun kaksi oppilasta jäi kokeessa kiinni lunttaamisesta. Miten voivat olla niin hölmöjä!!!!! Olo on vieläkin ärsyyntynyt. Onneksi jäivät kiinni, ja saavat selittää kotona, miksi kokeet hylättiin.

Eniten ärsyttää se, kuinka tyhminä ne aikuisia oikein pitävät... että aikuisilta voi tehdä salaa tällaista, ei ne mitään huomaa hah hah haa... ARGH!

Huomiseksi sovittiin oppilaiden kanssa päivädisco... minä lupasin järjestää musiikin, joten olen koko illan siirrellyt muistitikulle biisejä, joista oletan sen ikäisten tykkäävän.. Keskusteluissa nousivat jo esiin Lady Gaga, Madonna, Akon (never heard before) ja Michael Jackson. Meidän koulussa Michael Jackson on ihan hittijuttu. Legenda. No, Akonkin tuli tänään tutuksi. Ehkäpä sujautan kiusallani sekaan jonkun ihan out-of-nowhere-biisin vaikkapa 60-luvulta... Vähän historiaa lapsille.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Äiti, isä ja ikuinen lapsi

Suhde omiin vanhempiin on hyvin ristiriitainen, ainakin minulla. Enkä usko, että olen ainut. Silti, olen nähnyt sen kaiken olevan helpompaakin. Miksei se voisi olla?

Minun vanhempani ovat aina antaneet minun olla, tulla ja mennä varsin vapaasti. Voisi kai sanoa, että olen ns. vapaan kasvatuksen hedelmä. Ehkä se olikin niin päin, että minä kasvatin vanhempia. Vanhemmille tuli eteen paljon vastoinkäymisiä elämässä, ja minä jäin aikalailla oman onneni nojaan. Toki aina oli katto pään päällä, ruokaa, ja tietoisuus, että vanhemmat rakastavat, mutta tunteita ei oikein osattu enää puolin eikä toisin näyttää, kun kasvoin pikkulapsuudesta ulos. Aloin kantaa huolta vanhempien hyvinvoinnista, ja äiti itki minulle surunsa. Väärinhän se oli, lasta ei tulisi kuormittaa sillätavoin. Ehkä sen seurauksena olenkin ollut vuosikausia hyvin sulkeutunut, kun ei kukaan koskaan ole kuunnellut minun surujani, vaan minä olen ollut se, joka huolehtii ja kuuntelee.

Nyt aikuisena moni asia näyttäytyy eri valossa. Sitä huomaa, että omat vanhemmatkin ovat inhimillisiä olentoja erehdyksineen, ja heille antaa paljon anteeksi, kun pystyy laajemmin suhteuttamaan asioita suureen kokonaisuuteen. Sitä osaa katsoa heidän elämäänsä jatkumona, jossa jokainen asia on seurausta jostakin, ja kaikelle löytyy selityksensä. Sitä alkaa ymmärtää itseäänkin paremmin.

Nyt aikuisena pohtii eritavalla suhdettaan vanhempiinsa noin muutoinkin... mikä minun roolini on heidän elämässään nyt? Tuntuu, että sitä joutuu jo verivelvoitteestakin olemaan tietynlaisessa roolissa. Minusta olisi mukavaa, että vanhemmat tässäkin elämänvaiheessa tukisivat minua ja kuuntelisivat huoliani ja pelkojani, mutta edelleen kuvio on se, että minä kuuntelen, äiti itkee. Onko se minun velvollisuuteni?

Tottakai haluan auttaa vanhempiani, rakastan heitä, kannan heistä huolta. Mutta samalla koen, että en enää oikein jaksa. En jaksaisi jatkuvasti ottaa vastaan niitä puheluita, missä pyydetään apua milloin mihinkin asiaan, asetutaan marttyyriksi jos ei ehditä auttamaan, ollaan takakireitä, ja minulle syntyy tunne, että on minun vastuullani, jos vanhemmilla menee huonosti. Minuun on juurtunut syvä velvoitteen tunne. Mutta ehkä rakkaus sisältää aina myös velvoitteita. Ei voi elää vain itseään varten, ei edes aikuisena... - ei varsinkaan silloin.

Minusta tuntuu pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan.. nähdä miten pikkuhiljaa yhä useampi asia alkaa olla heille työlästä. Minusta tuntuu pahalta ajatella, että he ovat menneet jo elämässään lähemmäs ehtoota, vaikka vielä äskenhän oli keskipäivä.. Tuntuu surulliselta ajatella, miten vaikeaa heillä on elämässään ollut, tätäkö se on ja tätäkö se oli, tuleeko enää mitään hyvää eteen?

Minä en haluaisi kuvitella omia vanhempiani vanhainkotiin, vieraiden ihmisten hoidettaviksi. Kuka siellä tietää heistä mitään, kuka välittää, kuka tietää juovatko he kahvinsa mustana vai maidon kanssa... Ja silti tiedän, että jotakin sellaista on edessä. Vaikka joskus kuvittelin, että minun velvollisuuteni, sekä haluni, olisi auttaa heitä itse. Mielikuvissani halusin rakentaa heille kotiini lisäsiiven, tehdä heille ruuat, katsoa joka päivä, että kaikki on hyvin... tehdä kaikkeni heidän eteensä, jotta he voisivat elää onnellisen vanhuuden, kun se aika koittaa. Mutta... se on mahdoton yhtälö... haluta jotakin mielikuvissaan, mutta todellisuuden tasolla ymmärtää, ettei pystyisi siihen... ei jaksaisi, ei osaisi, ei kykenisi.

Onko meillä velvollisuus huolehtia vanhemmista vain siksi, että he ovat huolehtineet meistä kun olimme lapsia??? Olemmeko me kiitollisuuden velassa?? Vai onko meillä oikeus elää omaa elämäämme, ja todeta, että näin se elämä kulkee... ihminen huolehtii jälkeläisensä maailmalle, elää elämänsä, vanhenee, ja sen jälkeen kaikki mitä hänellä on, on niin sanotusti hänen hattunsa alla. Kaikki me lopulta kai jäämme, viimekädessä, oman onnemme nojaan.

Jospa edes suhde vanhempiin olisi selkeä ja avoin. Mutta kun tuntuu, että aina jostakin jotenkin hiertää, eikä osaa selittää mikä ja mistä ja miten. Olen uupunut ja ärsyyntynyt äidin tapaamisista, ehkä pohjimmiltaan kai siksi, että aina silloin tajuan miten vaikeaa isällä ja äidillä onkaan. Se pahaolo purkautuu suuttumuksena, jonka sitten kohdistan äitiin. Tänäänkin kävin auttamassa äitiä paperiasioissa ja kumpikin hermostui ja minä huusin äidille niin, että äitiä alkoi itkettää. Mikä paskiainen minäkin olen, miksi en voi osata tukea ja auttaa ja lohduttaa... miksi puran tunteeni ulos tällätavalla???

Haluaisin halata äitiä ja pyytää anteeksi ajatuksiani, ja sanoa, että välitän. Samalla haluaisin pyytää, että auta minua, mullakin on paha olla, olen ihan lapsi vielä... Pieni avuton lapsi, joka haluaisi vain käpertyä äidin syliin ja itkeä.



(Kuva googlesta)

tiistai 18. toukokuuta 2010

Retkellä

Luokkaretket ovat rankkoja. Onhan se kivaa, kun ohjelmassa on jotakin erilaista, kuin perinteistä koulutyötä, mutta samalla se on kaksinverroin kuluttavampaa. Oppilaat, etenkin erityisoppilaat, reagoivat rutiinista poikkeavaan olemalla levottomia ja ylivilkkaita. Ei pysytä aloillaan, kikatellaan, pelleillään, mölytään, lyödään överiksi.. Valmistelut ja valmistautuminen vievät paljon aikaa, retkipäivät ovat pitkiä ja uuvuttavia, ryhmän pitää pysyä kasassa: vähän väliä joutuu laskemaan ovatko kaikki mukana. Toisilla on rahaa ostaa karkkia, toisilla ei, tulee paha mieli. Joku oksentaa bussissa, toinen alkaa kiukutella, kun joutuu jonottamaan. Ollaan pukeuduttu shortseihin ja t-paitoihin, alkaakin tihkuttaa vettä.. sää on kylmä ja tuulinen.

Tänään piti jaksaa pysyä tolpillaan lähes kahdeksan tuntia ja kävellä ja kävellä ja kävellä... Kantapäissä muhevat rakkulat. Olin niin loppu! Bussimatkalla takaisin moni oppilas vaipui uneen, niin melkein minäkin.

...Kaaduin suoraan sänkyyn, kun pääsin kotiovesta sisään, ja nukuin sikeästi neljä tuntia.

Onneksi luokkaretkiä ei tarvitse tehdä ihan joka viikko...

Jottei tämä nyt kuitenkaan olisi pelkkää valitusta, täytynee lisätä, että luokkaretket ovat yleensä pääsääntöisesti hauskoja ja tarjoavat hyviä elämyksiä. Retkillä on myös mahdollisuus jutella oppilaiden kanssa vapaammin kaikesta, kun ei tarvitse kokoajan keskittyä kouluhommiin. Yhteishenki kasvaa ja on mukava nähdä ilo ja into oppilaiden kasvoilla.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Paluu töihin

Olen ollut pitkällä sairaslomalla leikkauksen vuoksi. Tänään palasin viimein töihin. Voi sitä jälleennäkemisen riemua. Nimeni raikui käytävässä ja luokassa, kun oppilaat huomasivat minun nousevan portaita ylös. Seurasi paljon halauksia, hymyilyä, tervetulotoivotuksia ja kuulumisten vaihtoa. Siellä oli ollut ikävä. Ja olihan minullakin ollut vähän ikävä, kai se on pakko myöntää..


Oli kiva palata töihin. Ja mikä ihana sää oli kävellä mennen tullen. Mua alkoi siinä matkalla ihan naurattaa; miten klisee se onkaan kun joku vislaa perään.. Työmaan ohi kävellessäni joku työmies vislasi perään ja mikä teki siitä jotenkin extra-kornia, oli kun kaivinkoneen kuljettaja siinä vieressä alkoi töötätä torvea ja huiskuttaa. Kai tämä kuumuus tekee ihmisistä vähän kummallisia..

Yritin jo äsken vähän alustavasti miettiä, mitä laittaisin kevätjuhlaan päälle. Yleensä aina vasta edellisenä iltana valikoin vaatteita ja iskee hirveä paniikki. Nyt on se ongelma, että olen laihtunut niin paljon, ettei oikein ole sopivia vaatteita... käytännössä koko vaatekaapin sisältö pitäisi laittaa uusiksi.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Ihastus auringon alla

Vietin päivän rannalla, parhaiden ystävieni kanssa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tunnelma oli mitä ihanin. Pienet päiväunet pehmeän lämpöisellä rantahiekalla, eväät ja hyvää musiikkia. Ystävien lapset uivat, leikkivät ja purkivat energiaansa kuin hyrrät, jotka vain pyörivät ja pyörivät, ja joita seurasi silmät ristissä kunnes täytyi kääntää katse pois ja todeta, ettei pysy perässä.

Eräs pieni miehenalku vei sydämeni totaalisesti loistaessaan kilpaa auringon kanssa, ja minä saatoin vain todeta olevani sulaa vahaa hänen suloisen charminsa edessä.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Kesä

Eilen terassilla, tänään rannalle. Kesä on täällä :)

perjantai 14. toukokuuta 2010

Tasapainoa etsimässä

Tänään lähdin käymään ystävän luona kylässä. Haettiin kiinalaisesta ravintolasta herkullinen annos puoliksi. Puhuttiin illan mittaan elämästä ja ihmissuhteista, mielenrauhasta ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Alkoi mietityttää.. junassa kotimatkalla tunsin oloni haikeaksi, selittämättömällä tavalla tyhjäksi.

Kai sitä alkoi taas ajatella liikaa... Mielessä alkoi pyöriä kysymyksiä: miksi toiset saavuttavat (ainakin näennäisesti) tasapainon ja onnellisuuden elämässään, kun taas toiset ajelehtivat rauhattomina vuodesta toiseen tietämättä missä haluaisivat olla ja mitä tehdä? Toiset lähtevät nuorena opiskelemaan haluamaansa alaa, perustavat perheen ja oppivat olemaan aikuisia. Toiset, sellaiset kuten minä, tuntuvat vain ajelehtivan, seikkailevan ja etsivän itseään loputtomiin, eivätkä vielä aikuisinakaan osaa olla aikuisia. Ei minkäänlaista vastuuntuntoa, ei todellista vastuunottoa omasta elämästä.. Kiva huomata täyttäessään 30, että aikuisena olo on tosi hankalaa. Mitä nopeammin aika juoksee, sitä pienemmäksi käy minun tilani toteuttaa unelmiani, sellaisia unelmia, joilla rakennetaan tulevaisuus.

En halua kuulostaa pessimistiltä. Uskoni elämään ja ihmeisiin on yhä olemassa. Mutta pakko myöntää, että mahdollisuuksien kenttä silmissäni kapenee. Teini-iässä sitä vielä uskoi, että kaikki, aivan kaikki, on mahdollista. Enää siihen ei usko... ei siksi, etteikö kaikki edelleen olisi mahdollista, vaan siksi, että sitä lakkaa uskomasta itseensä.

Minä haluan yhä uskoa itseeni, täysillä. Ja kai sisäinen tyhjiöni työntääkin minua eteenpäin, etsimään ja löytämään. Se ajaa minua hullunlailla. Se janoaa täyttymystä, mielenrauhaa, kokonaisvaltaisen onnen. Sitähän me kaikki haluamme: olla onnellisia. Vai?

Mistä se sisäinen tyhjiö oikeastaan tulee? Ja miten sen tunteekin niin lujasti, vaikkei se fyysisesti ole olemassakaan.. se on emotionaalinen juttu. Mutta se on tuntemuksena niin voimakas, että se on melkein konkreettista. Sen voisi melkein paikallistaa, osoittaa sormella missä kohdassa se tuntuu.

Toiset yrittävät täyttää sisäisen tyhjiönsä herkuttelemalla; syövät liikaa. Toiset juovat. Toiset paiskivat hullunlailla töitä. Toiset ostelevat kaikkea turhaa.. kuka mitäkin. Mutta ei se tyhjiö täyty niin.

Se sisäinen tyhjiö odottaa jonkin puuttuvan palasen loksahtavan kohdalleen.. Vaan entäpä jos se ei koskaan loksahda?

Olen alkanut tulla siihen johtopäätökseen, että se puuttuva palanen, se on jo meissä. Se pitää vain löytää. Sitä en ole vielä ratkaissut, mistä sen itsessäni löydän.. olen niin monimutkainen, että toisinaan eksyn itseeni. Mihin minussa se avain on kätketty, avain jolla ovi onneen avataan?

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Elokuvaelämyksiä

Tänään viimein katsottiin miehen kanssa kohuttu Avatar.(Leffassahan se olisi ollut kiva nähdä, muttei saatu aikaiseksi..) ja kyllä tykättiin. Olen varmaan ihan yliherkkä, kun monessa kohdassa meinasin alkaa vuolaasti itkemään. Mä oon just sellainen, että itken pienimmästäkin asiasta, kun katson jotain leffaa tai ohjelmaa. Jokin yksittäinen juttu, kohtaus tai tunnelma voi vaan liikauttaa niin voimakkaasti, vaikkei siinä varsinaisesti olisikaan mitään kovin "herkkää".


Tänään päätettiin, että pistetään taas ripeämmin tuota remonttiakin liikkeelle... ollaan oltu vähän laiskoja.. laitettu taloa aika kausittaisesti.. Paljon olisi tekemättä.. ikuisuusprojektihan tämä on.. Ja olihan tuossa taannoin kaikkea meneillään, jolloin ei oikein saatu mitään aikaan. Voiton puolella jo ollaan kuitenkin. Päälinjat alkavat olla kohdillaan. Täällä viihtyy. Tämä on Koti.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Kakkukahvittelut

Tänään kävin yrittämässä onneani pääsykokeiden ensimmäisessä, kirjallisessa vaiheessa.. -lupasinhan vielä yrittää, kun viimevuonna toisesta vaiheesta tipahdin. Katsotaan kuinka eukon käy.. Koevalvojan paidassa luki: "Siperia opettaa... Niin minäkin!" (Tämä kuvastanee hyvin, mille alalle pyrin kouluttautumaan..)

Iltapäivällä juhlistettiin pienimuotoisesti miehen synttäreitä. Äitikin pistäytyi tuomassa pienen lahjan; juotiin kahvit ja syötiin kakkua, jonka senkin äiti toi.




torstai 6. toukokuuta 2010

Itsekehua

Olen nyt rypenyt kaksi viikkoa sairaslomalla leikkauksen jälkeen, ja ollut niin kipeä kuin olla ja saattaa. On ollut aikaa märehtiä ja kieriä itsesäälissä sängynpohjalla.. siispä ihan hyvään saumaan otan vastaan haasteen, jonka Este lähetti minulle. Haasteena kertoa viisi hyvää asiaa itsestäni..

1. Välitän. Haluan, että kaikilla on hyvä olla, siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Ja käytännössä teen kaikkeni sen eteen, että näin olisi. Siinä missä panostan henkilökohtaisiin ihmissuhteisiini, panostan myös muihin ihmisiin ja elolliseen. Ulkokuoreltani olen usein olevinani viileä, enkä oikein ole koskaan osannut näyttää tunteitani, mutta olen alkanut oppia avautumaan. Eräs ihminen sanoi minulle taannoin, että vaikka jollain tasolla esitän olevani kova ja viileä, niin "todellisuudessa sä välität ihan helvetisti". Se osui herkkään kohtaani, ja tajusin, että sehän voi olla hieno asia, että välittää. Minä kuuntelen ihmisten surut, otan työpaikoilla uudet ihmiset siipieni suojaan, jotta he sopeutuisivat helpommin, autan mummot suojatien yli ja jään työpäivän jälkeen lohduttamaan surullista oppilasta. Vaikka tietyssä määrin tulee olla itsekäskin, ei epäitsekkyys ota mitään pois.

2. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. Ihan totta. Niin pienistä, että joskus se huvittaa. En ole kateellinen, jos kaverit matkustavat eksoottisiin maihin, kun minä saan työpäivän jälkeen relata ja syödä kunnon herkkuvoileivän.., tehdä lenkin metsässä, viettää koti-iltaa miehen kanssa ja katsoa hyvän leffan, lukea kirjaa, käydä saunassa, istua iltaa ystävien kanssa, lähteä mökkeilemään jne. Vesisateen ropinakin on jo niin järjettömän hieno juttu, että voin vain olla ja fiilistellä. Ajan kanssa yhä enemmän ja enemmän oppii arvostamaan niitä pieniä asioita, koska ne ovat pohjimmiltaan niitä suurimpia.

3. Olen kaikkiruokainen. Tällä en itseasiassa tarkoita ravintoa, vaikka lähes mitä tahansa syönkin. Tarkoitan tällä sitä, että olen valmis kokeilemaan (lähes) kaikkea. Olen utelias ja viehätyn asioista helposti. Vaikka pitäisi lukea kirja mutterin rakenteesta, koen että aina voi jotakin uutta oppia. Uudet jutut, kirjat, ihmiset, elämykset... antavat aina jotakin uutta ja lisää tähän kokonaisuuteen. Mieli on hyvä pitää avoimena. Elämä on opintomatka :)

4. Olen taiteellinen. Heh. No todellisuudessa ainakin yritän. Pääasia ei ole se, kuinka lahjakas jossakin on, vaan se, miltä tuntuu, kun saa tehdä jotakin. Tykkään maalata, piirtää, askarrella, valokuvata, soittaa pianoa ja rumpuja jne.. Saan kaikesta tästä iloa, energiaa ja voimaa.

5. Osaan nauraa itselleni. En enää suhtaudu niin vakavasti kaikkeen itsessäni, kuin aikaisemmin.


Kiva kehua itseäänkin joskus, vaikka sitä miettii, että meniköhän nyt jotenkin överiksi. :D

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Pitkä ja kivinen tie

Pitkä on ihmislapsen tie kasvaa aikuiseksi... oppia virheistään... ottaa vastuu tekemisistään ja nöyrtyä, kuitenkin samalla kantaen itseään ylpeydellä..

..Pitkä tie opetella näyttämään sisimpänsä ja tunteensa; uskaltautua avaamaan sydämensä, häpeilemättä... oppia asettamaan itsensä haavoittuvaksi; olla sekä herkkä että vahva.

Pitkä ja kivinen tie opetella luopumaan, jotta voisi saada jotakin... oivaltaa, että elämä ei odota.
Samalla kuitenkin ymmärtäen, ettei tarvitse kiirehtiä minnekään: voi olla tässä ja nyt.

...Pitkä tie oppia hyväksymään itsensä virheineen kaikkineen, kokematta olevansa paha. Opetella sanomaan ei; opetella sanomaan kyllä.. opetella sanomaan kiitos ja anteeksi.

...Opetella heittäytymään kaikkeen täysillä, pelkäämättä... ottaa riskejä, ja hyväksyä, ettei vääriä valintoja ole, on vain valintoja.

Pitkä ja kivinen tie kasvaa aikuiseksi, kadottamatta lasta itsessään.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Kasvuprosessia..

..Minä olen vielä kovin keskenkasvuinen. Kasvuprosessi jatkuu jatkumistaan. Elämä on labyrintti, jossa minä kävelen aina umpikujiin, ja joudun lopulta kääntymään kannoillani ja jatkamaan eri suuntaan. Nyt olen taas kävellyt harhaan.

Se pahin kolmenkympin kriisi on kai kuitenkin ohi..., oloni ei enää ole sairaalloisen levoton ja kaipaava, sekava ja keskeneräinen... olen oppinut paljon lyhyessä ajassa, ehkä eniten eräältä toiselta ihmiseltä. Hän on saanut minut katsomaan itseäni, todella katsomaan, pysähtymään ja katsomaan.

Tällä hetkellä, kaiken tämän jälkeen, oloni on viisaampi ja kokeneempi kuin koskaan; samalla nuorempi kuin koskaan.. Uskon, että kaikki haluamani on vielä mahdollista, ja vielä on aikaa selvittää, mitä todella haluan.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Tiedotusluontoista

En aio lopettaa tätä blogia, vaikka mikä olisi! Ettäs tiedätte! ;) Nyt on vaan liikaa kaikkea muuta, vielä toistaiseksi.

Olisi paljon kaikkea kivaa mistä kirjoitella. Elämän pienistä suurista iloista: arjesta, elämyksistä, ajatuksista.....

Vaikka elämässä olisi hankalaa, ei se tarkoita sitä, että kaikki elämässä olisi hankalaa. Ei minun tarvitse sivuuttaa kivoja juttuja ja niistä kertomista vain siksi, että juttuvarastossa olisi myös paljon ikävää kerrottavaa.

.. siellä varastossani on kuitenkin enemmän niitä kivoja juttuja. Olenhan peruspositiivinen ihminen, joka ilahtuu niin pienestä kuin olla ja saattaa.


...Nykyhetkestä sen verran, että oloni on pikkuhiljaa alkanut rauhoittua niin, että mitään varsinaista kriisiä ei enää ole päällä.. ei niin kauan, kun on toivoa, että haluankin olla juuri näin..

..Tällä hetkellä odottelen kevättä ja kesää enemmän kuin muistan koskaan odottaneeni, vaikka rakastankin talvea ja lunta... ehkä tämä talvi on vain ollut niin harvinaisen pitkä... niin sään, kuin elämänikin osalta.