keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Tilauksessa yksi irtiotto

Juuri nyt, jos voisin, ottaisin kuukauden lomaa, ja lähtisin johokin kauas, johonkin toiseen kaupunkiin. Yksi kuukausi riittäisi, tai no, hätätapauksessa viikkokin... Irtiotto... kaikesta... aikaa ajatella...

Olen oikeastaan tehnyt kaikki ne virheet, mistä minua aikoinaan varoitettiin. Virhe numero yksi: en ole koskaan asunut yksin. Muutin aikanaan vanhempien luota suoraan miehen luo. Kun sitten hankin ekan oman kämpän, en ehtinyt varsinaisesti asua siinä yksin kuin näennäisesti, kun nykyinen mieheni alkoi olla siellä aina, ja muuttikin pian luokseni.

Kaipaan sitä, että olisin aivan omillani. Haluaisin niin kokea sen. Tulisin ja menisin, ihan miten haluaisin. Tapaisin ketä haluaisin ja koska haluaisin. Sisustaisin kotini juuri niinkuin itse haluaisin. Kutsuisin vieraita aina, kun haluaisin. Menisin nukkumaan kun väsyttää, ja jos haluaisin lukea yöllä, kukaan ei marmattaisi yövalosta.

Itsekästä? Keskenkasvuista? Kriiseilyä?

Joku varmaan kysyisi, että miksi et sitten vain lähde ja elä yksin..?

En halua.

No älä sitten valita..?

Miksi koskaan mitenkäänpäin ei tunnu olevan hyvä? Vaikka kuitenkin olen elämässä pääsääntöisesti tyytyväinen kovin vähään.. Loppupeleissä alkaa tuntua, etten osaa olla kiitollinen mistään...

maanantai 9. marraskuuta 2009

Kriisistä kriisiin tieni käy

Niin kuin aika soljuu eteenpäin, soljuvat ajatukset ja tunteetkin. Viimeviikolla ahdisti ja kurkkua kuristi... kaikki oli aivan sekaisin.. sitten lopulta enää vain harmitti, vaikka asiat olivat edelleen aivan yhtä sekaisin... eilen jo nauratti..


Kun viimeviikolla satoi lunta, oli kuin olisin saanut uuden alun.. talven tulo on aina ollut minulle nousujohteista aikaa... puhdas lumi = parempi, puhtoisempi, virkeämpi mieli... mutta kuten mielialanikin tulevat ja menevät, lumi tuli ja meni.. laskeutui pimeys, satoi vettä, koitti maanantai..

Olen muuten huomannut, että sen minkä taakseen jättää, todellakin edestään löytää: jos menneisyydestä jää vaikeita tunteita ja asioita käsittelemättä, ne aktivoituvat myöhemmin, ottavat vallan ja alkavat työntyä väkisin ulos.. ensin pienen pieninä pisaroina... sitten yltyen, suurempina pisaroina.. lopulta vesiputouksen lailla; voimakkaana virtana. Taistelen yhä osittain sitä virtaa vastaan.. -mutta en enää haluaisi taistella. Haluaisin viimein antaa sen padon murtua, käsitellä ne asiat, ja lopulta päästä yli. Kaikki oikeastaan aktivoitui, kun se onneton vahingonkorvauskirje kolahti postiluukusta. Kai kuitenkin hyvä asia, että se kolahti. Nimittäin se kolahti johonkin syvälle minussa. Vielä aion jaksaa taistella oikeuden puolesta, sekä löytää lopulta mielenrauhan, tavalla taikka toisella.

Kaiken tämän keskellä myös uusia asioita ilmenee kokoajan, asioita joista osa on muuttunut niin sanotusti kärpäsistä härkäsiksi.. Olen osittain tullut siihen tulokseen, että olen kriisi-ihminen. En osaa vain olla ja elää. Tarvitsen kokoajan jotakin säpinää, kuohuntaa ja draamaa, jotta todella tunnen eläväni. Voisin päästää itseni niin paljon helpommallakin. Voisin armahtaa itseni, laskea tiettyjä asioita harteiltani pois, keskittyä enemmän ympäröivään maailmaan sen sijaan, että vatvon vain itseäni ja olemistani, sekoitan asioitani.

...Ikäänkuin heittelisin korttipakasta kortteja lattialle vain saadakseni keräillä niitä sieltä, etsiä puuttuvia kortteja, järjestää ne aina uudelleen ja uudelleen, ässästä kuninkaaseen, kaikki oikeaan järjestykseen.. tarkoituksetonta, mieletöntä.. ja silti teen sen taas, yhä uudelleen....

Pelkäänkö minä, että koittaisikin se hetki, jolloin kaikki kortit olisivat kädessäni, oikeassa järjestyksessä, ja voisin vain sujauttaa ne pakettiin, josta ne otin? Että elämä olisikin kasassa, ja kohdallaan? Mitäs sitten tapahtuisi?


Voiko ihminen pelätä olla onnellinen?