Perhe on paras

Jotenkin outo olo. En tiedä olenko masentunut vai iloinen, ehkä kumpaakin. Toisinaan huomaan, että aiheutan itse itselleni masentuneisuutta, alakuloa ja melankoliaa. Vaikkakin olisin mieluummin iloinen, antaa alakulo jonkinlaista syvempää kosketuspintaa itseen. Niinpä olen oppinut iloitsemaan siitäkin, että voin tuntea alakuloa. Kuulostaa varmaan perin kummalliselta.

Nyt olen niin väsynyt tästä päivästä, etten jaksaisi edes kirjoittaa. Töissä kerkesin ehkä kerran istahtamaan alas, vauhdikas päivä. Töistä suoraan asioita hoitamaan ja tenttikirjoja hakemaan kaupungista. Pitäisi alkaa lukemaan tenttiin, joka on ensiviikolla. Rehellisesti sanoen, en ole vielä ehtinyt aloittaa. Viikonloppukin on täynnä ohjelmaa...

Läheiset taas mietityttävät kovasti. Äiti, isä, veli, veljen vaimo... kaikilla on rankkaa ja omat vastoinkäymisensä. Ja äiti on se, joka omien murheiden lisäksi kantaa kaikkien muidenkin murheet.. kai äidit vaan ovat sellaisia. Haluaisin, että äiti alkaisi vihdoin elää enemmän itselleen. Mahdotonta kai. Mutta jos voin siinä mitenkään auttaa, aion yrittää.

En ole koskaan ollut mikään perhekeskeinen ihminen. En esimerkiksi edes tunne kaikkia sukulaisiani, saati että pitäisin yhteyttä. Veljet valittavat kun käyn niin harvoin kylässä; soitan vain kun on asiaa, olen etäinen.. En tiedä miksi, kun kuitenkin, tottakai, rakastan perhettäni...

...Tunteiden näyttäminen on aina ollut vaikeaa, ja olen muutenkin kai aika itsekeskeinen. Ja silti, samalla, lapsesta saakka olen kantanut huolta vanhempien hyvinvoinnista. Kun on sattunut liikaa pahaa, on kai tehnyt itselleen suojakilven; kuin ei muka tuntisi mitään. Ja samalla pelkää kokoajan pahinta; sitä että menettää. Vaikka niin lopulta väistämättä käy.

Nyt kun perheessä on paljon sairautta ja vastoinkäymisiä, jotka vaan eivät mene pois, minun on vain kaivauduttava täältä suojakilpeni alta esiin, ja alettava elää hetkessä, tässä ja nyt.. -Nyt kaikki ovat tässä, puhelinsoiton ja ajomatkan päässä, kädellä kosketettavissa, sanojeni tavoitettavissa. Minun on osoitettava teoillani, että välitän.

Perhe on kaikessa vaikeudessaankin arvokkainta, mitä ihmisellä voi olla. Se tunne, kun on maailmalla yksin ja tietää, että kotiin voi aina soittaa, on paras tunne maailmassa. Pelkkä ajatuskin siitä, että minusta välitetään, lohduttaa niissä tilanteissa kun tunnen olevani yksin.