Pienet suuret asiat

Olen yleensä mahdottoman kova stressaamaan kaikkia pikkuasioita, kun taas isot asiat otan yleensä paljon rennommin.

Niillä stressiä aiheuttavilla pikkuasioilla tarkoitan esimerkiksi kaikkia työhön liittyviä asioita, tavallisia arjen tilanteita, ihmissuhdeasioita; unohdinko töissä hoitaa jonkin asian, miten selviän kaverin tupareista ja mitä puen päälleni, miksi sanoin töissä jotain hölmöä ja nolasin taas itseni, millä bussilla pääsen määränpäähän ja mitä jos ruuhkabussissa ei ole vapaata istumapaikkaa. Saatan miettiä tällaisia aivan loputtomiin, vatvoa mielessäni näitä niin, että kärpäsestä todella kasvaa härkänen.

Se ei tuntunut missään, kun lähdin aikoinaan ulkomaille vuodeksi opiskelemaan. Talon ostokin tapahtui jotenkin omalla painollaan. Hyppy tuntemattomaan, kuten vaikkapa uuteen työpaikkaan, ei ole sellainen asia, mikä saisi minut pois raiteiltani.

Nyt olen viimepäivinä huomannut, etten ole stressanut ihan niin paljon.. olo on ollut jotenkin aika rento. En ole potenut työahdistusta tai miettinyt, miten selviän tulevasta päivästä. Olen kokenut oloni jotenkin vapautuneeksi; vapautuneeksi jostakin.

(Magnesium lukemani mukaan parantaa stressinsietokykyä...you never know...)

Kunpa tämä tunne kestäisi. Kunpa pystyisin pitämään suhteellisuudentajun siinä, mikä on stressaamisen arvoista ja mikä ei...

Joku sanoi joskus, etteivät ne elämän suuret asiat meidän hermojamme koettele, vaan ne pienet: kun kengännauha menee umpisolmuun tai maitolasi kaatuu pöydälle. Taisi tyyppi olla oikeassa.

Tosin, jos maitolasi kaatuu, ja aiheuttaa hirveät ärräpäät, voi tietysti miettiä, mille tässä nyt ihan oikeasti kirotaan. Kai siellä taustalla on jotakin suurempaa. Kenties ne suuremmat asiat stressaavat alitajunnassa ja tulevat tietoisuuteen niiden pienien asioiden kautta...

Tänään hermojani koetteli vaativa tentti, jossa kirjoitin kolme esseetä tuskanhiki otsalla, ja sain homman valmiiksi minuutilleen tasan, kun koeaika päättyi.