tiistai 25. toukokuuta 2010

Äiti, isä ja ikuinen lapsi

Suhde omiin vanhempiin on hyvin ristiriitainen, ainakin minulla. Enkä usko, että olen ainut. Silti, olen nähnyt sen kaiken olevan helpompaakin. Miksei se voisi olla?

Minun vanhempani ovat aina antaneet minun olla, tulla ja mennä varsin vapaasti. Voisi kai sanoa, että olen ns. vapaan kasvatuksen hedelmä. Ehkä se olikin niin päin, että minä kasvatin vanhempia. Vanhemmille tuli eteen paljon vastoinkäymisiä elämässä, ja minä jäin aikalailla oman onneni nojaan. Toki aina oli katto pään päällä, ruokaa, ja tietoisuus, että vanhemmat rakastavat, mutta tunteita ei oikein osattu enää puolin eikä toisin näyttää, kun kasvoin pikkulapsuudesta ulos. Aloin kantaa huolta vanhempien hyvinvoinnista, ja äiti itki minulle surunsa. Väärinhän se oli, lasta ei tulisi kuormittaa sillätavoin. Ehkä sen seurauksena olenkin ollut vuosikausia hyvin sulkeutunut, kun ei kukaan koskaan ole kuunnellut minun surujani, vaan minä olen ollut se, joka huolehtii ja kuuntelee.

Nyt aikuisena moni asia näyttäytyy eri valossa. Sitä huomaa, että omat vanhemmatkin ovat inhimillisiä olentoja erehdyksineen, ja heille antaa paljon anteeksi, kun pystyy laajemmin suhteuttamaan asioita suureen kokonaisuuteen. Sitä osaa katsoa heidän elämäänsä jatkumona, jossa jokainen asia on seurausta jostakin, ja kaikelle löytyy selityksensä. Sitä alkaa ymmärtää itseäänkin paremmin.

Nyt aikuisena pohtii eritavalla suhdettaan vanhempiinsa noin muutoinkin... mikä minun roolini on heidän elämässään nyt? Tuntuu, että sitä joutuu jo verivelvoitteestakin olemaan tietynlaisessa roolissa. Minusta olisi mukavaa, että vanhemmat tässäkin elämänvaiheessa tukisivat minua ja kuuntelisivat huoliani ja pelkojani, mutta edelleen kuvio on se, että minä kuuntelen, äiti itkee. Onko se minun velvollisuuteni?

Tottakai haluan auttaa vanhempiani, rakastan heitä, kannan heistä huolta. Mutta samalla koen, että en enää oikein jaksa. En jaksaisi jatkuvasti ottaa vastaan niitä puheluita, missä pyydetään apua milloin mihinkin asiaan, asetutaan marttyyriksi jos ei ehditä auttamaan, ollaan takakireitä, ja minulle syntyy tunne, että on minun vastuullani, jos vanhemmilla menee huonosti. Minuun on juurtunut syvä velvoitteen tunne. Mutta ehkä rakkaus sisältää aina myös velvoitteita. Ei voi elää vain itseään varten, ei edes aikuisena... - ei varsinkaan silloin.

Minusta tuntuu pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan.. nähdä miten pikkuhiljaa yhä useampi asia alkaa olla heille työlästä. Minusta tuntuu pahalta ajatella, että he ovat menneet jo elämässään lähemmäs ehtoota, vaikka vielä äskenhän oli keskipäivä.. Tuntuu surulliselta ajatella, miten vaikeaa heillä on elämässään ollut, tätäkö se on ja tätäkö se oli, tuleeko enää mitään hyvää eteen?

Minä en haluaisi kuvitella omia vanhempiani vanhainkotiin, vieraiden ihmisten hoidettaviksi. Kuka siellä tietää heistä mitään, kuka välittää, kuka tietää juovatko he kahvinsa mustana vai maidon kanssa... Ja silti tiedän, että jotakin sellaista on edessä. Vaikka joskus kuvittelin, että minun velvollisuuteni, sekä haluni, olisi auttaa heitä itse. Mielikuvissani halusin rakentaa heille kotiini lisäsiiven, tehdä heille ruuat, katsoa joka päivä, että kaikki on hyvin... tehdä kaikkeni heidän eteensä, jotta he voisivat elää onnellisen vanhuuden, kun se aika koittaa. Mutta... se on mahdoton yhtälö... haluta jotakin mielikuvissaan, mutta todellisuuden tasolla ymmärtää, ettei pystyisi siihen... ei jaksaisi, ei osaisi, ei kykenisi.

Onko meillä velvollisuus huolehtia vanhemmista vain siksi, että he ovat huolehtineet meistä kun olimme lapsia??? Olemmeko me kiitollisuuden velassa?? Vai onko meillä oikeus elää omaa elämäämme, ja todeta, että näin se elämä kulkee... ihminen huolehtii jälkeläisensä maailmalle, elää elämänsä, vanhenee, ja sen jälkeen kaikki mitä hänellä on, on niin sanotusti hänen hattunsa alla. Kaikki me lopulta kai jäämme, viimekädessä, oman onnemme nojaan.

Jospa edes suhde vanhempiin olisi selkeä ja avoin. Mutta kun tuntuu, että aina jostakin jotenkin hiertää, eikä osaa selittää mikä ja mistä ja miten. Olen uupunut ja ärsyyntynyt äidin tapaamisista, ehkä pohjimmiltaan kai siksi, että aina silloin tajuan miten vaikeaa isällä ja äidillä onkaan. Se pahaolo purkautuu suuttumuksena, jonka sitten kohdistan äitiin. Tänäänkin kävin auttamassa äitiä paperiasioissa ja kumpikin hermostui ja minä huusin äidille niin, että äitiä alkoi itkettää. Mikä paskiainen minäkin olen, miksi en voi osata tukea ja auttaa ja lohduttaa... miksi puran tunteeni ulos tällätavalla???

Haluaisin halata äitiä ja pyytää anteeksi ajatuksiani, ja sanoa, että välitän. Samalla haluaisin pyytää, että auta minua, mullakin on paha olla, olen ihan lapsi vielä... Pieni avuton lapsi, joka haluaisi vain käpertyä äidin syliin ja itkeä.



(Kuva googlesta)

Ei kommentteja: