lauantai 3. lokakuuta 2009

Tuskakohtauksia ja toipumista

Kun aikanaan otin epäpätevänä työntekijänä vastaan viransijaisuuden, alkoivat kahden kuukauden kuluttua siitä aivan suunnattomat stressin oireet. Niin voimakasta oirehdintaa en ollut koskaan eläissäni kokenut. Podin pari kuukautta totaalista unettomuutta, olin vähän väliä sairaslomalla ja sain elämäni ensimmäiset unilääkkeet. Sitten kun uni alkoi tulla, aloin saada yöllisiä tuskakohtauksia. En tiedä, mitä ne olivat, mutta minä nimesin ne tuskakohtauksiksi, koska ne olivat juuri sellaisia; täynnä tuskaa. Saatoin säpsähdellä yön aikana monta kertaa hereille aivan paniikissa, kokemukseen, että happi loppuu, sydän tykyttää... apua, mitä tapahtuu, olenko vielä hengissä, kuolenko...??!!! Se oli jotakin aivan hirveää.

Aloin sitten työstää oloani ja hiljalleen yölliset ongelmani alkoivat jäädä pois; aloin taas nauttia nukkumisesta. Aloin tietoisesti suhtautumaan työhön rennommin... tajusin, ettei minulta kukaan voi odottaa huippusuorituksia, sillä enhän minä ole pätevä. Ei kukaan voi olettaa, vaatia tai kuvitella, että osaisin kaiken. Palavereita jännitin ehkä eniten.. mitä jos joku asiantuntija kysyisi jotakin, mihin en vain osaisi vastata... täytyisikö minun heti palaverin alkuun tiedottaa kaikille, että minä en sitten muuten ole pätevä, älkää olettako mitään.. No, nekin menivät omalla painollaan kun lakkasin murehtimasta.. matalalla profiililla, hyvin valmistautuneena, ja samalla rennosti omana itsenäni niistä suoriuduin ja kaikki meni aikalailla nappiin. Aloin luottaa itseeni.

En tiedä, mitä alitajunnassani on viimeviikolla pyörinyt, (tai no, oikeastaan tiedän, mutta ei ihan kaikkea viitsi täällä vuodattaa..) kun heräsin taas kahtena yönä näihin tuskakohtauksiin.. Niitä ei ole tainnut olla yli puoleentoista vuoteen.. Säpsähdin voimalla hereille ja pelästyin; mitä tapahtui, kuolinko juuri??? Sitten raskasta hengitystä, jonka tiedostaa kokoajan, ja yrittää pysyä valveilla, jotta ei lakkaisi hengittämästä.

Yleisfiilis on kuitenkin kaikenkaikkiaan ihan hyvä. Koen jopa olevani onnellinen. Vaikkakin edelleen hyvin levoton.

Eilen meillä oli miehen kaveri kylässä; join itseni humalaan ja näin nukkumaan mentyäni ehkä maailman kreiseintä unta: Salkkareiden Ismo ja Seppo ryömivät ulos jostakin putkesta, ja Sepon naama oli ihan jäässä ja hän huuteli hullunlailla apua. Jotkut hemmot riensivät puhaltamaan Sepon kasvoille lämmintä ilmaa jollakin puhaltimella.... Se oli se Saarenmaan 80-prosenttinen vodka... ei olisi pitänyt.. :D

2 kommenttia:

Sola kirjoitti...

Paniikkikohtauksia varmaankin. Ovat minullekin tuttuja, elämänmuutosten tai muun stressin yhteydessä. Toivottavasti saat työstettyä hereilläollessa niiden taustalla olevat asiat, on niin inhottavaa kun hyökkääväät öisin kimppuun :-(

Hyviä kirjoituksia sinulla, tuo eilinen postaus lasten raivokohtausten taltuttamisesta oli todella hyvä ja asiallinen. Osaisipa vain itse pysyä rauhallisena...

M.M. kirjoitti...

Kiitos kommentista Sola. Paniikkikohtauksiahan ne tosiaan voivat olla... muutoksiin ja meneillään oleviin asioihin tulee toisinaan reagoitua voimakkaasti, vaikka ei aina tietoisesti kokisikaan niiden olevan niin järisyttäviä..