...Minua siis pyydettiin kirjoittamaan blogiini postaus siitä, miten raivokohtauksen saanut lapsi voidaan (oikeaoppisesti) taltuttaa. Loistava aihe, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että oma kokemukseni aiheesta rajautuu vain työelämän sarakkeelle. Omia lapsia kun ei ole, en voi tietenkään tietää (enkä esittää tietäväni) millaista on olla äiti, ja millaista on äidin roolissa asettaa lapsille rajoja. Se on varmasti ihan eritavalla haastavaa, kuin opettajan tai muun työkseen kasvattavan roolissa.. äitinä sitä on lapsistaan vastuussa 24/7, ei voi vain perjantaina huokaista, että huh huh, maanantaina jatketaan...
... Työntekijän roolissa oman lisähaasteensa puolestaan tuonee se, että joudut pitämään kuria jonkun toisen lapsille. Et voi aina tietää, millaiset pelisäännöt lasten kodeissa on; koulussa noudatetaan koulun pelisääntöjä, ja kukin opettaja ja kasvattaja värittää niitä sääntöjä vielä sitten (huomaamattaankin) omien näkemystensä kaltaisiksi. Täytyy kuitenkin olla varsin hienovarainen, ja pystyä tarvittaessa jäkikäteen perustelemaan toimintansa.
En siis koe olevani millään tasolla asiantuntija tässä jutussa, työnkään puolesta. Toki niin teoria kuin käytäntökin ovat opettaneet paljon, mutta yhtä paljon on yhä opittavaa. Tosin, aika kovan lähtölaukauksen lasten ja nuorten maailmaan varmasti antoi työni psykiatrisen osaston ja -koulun maailmassa. Siellä turpiin meinasi tulla harva se päivä ja muistoksi kehooni jäi pysyvä arpi eräästä väkivaltaisesta tilanteesta, jossa kaikki kävi niin äkkiä, etten yksinkertaisesti ehtinyt ajatella, miten olisi järkevintä toimia. Silloin en todellakaan vielä tiennyt, mitä pitäisi tehdä, jos joku meinaa heittää minua tuolilla päähän, hyökätä kimppuuni tai päättää yhtäkkiä hajottaa luokan tietokoneet. Enkä tiedä, tietäisinkö vieläkään; voiko sitä koskaan täysin tietää.. Ne tilanteet syntyvät niin salamannopeasti, ettei aikaa miettimiseen ole. Kokemus ja teoriatieto tuovat toki varmuutta.
Se on aina varsin häkellyttävä tilanne, kun näkee lapsen kokevan niin valtavaa pahanolon tunnetta, ettei mikään mikä osuu hänen tielleen, säästy hänen raivoltaan. Ajan kanssa kuitenkin niitä tilanteita oppii jossakin määrin ennakoimaan, alkaa saada takaraivoonsa jonkinlaisen toimintamallin, joka naksahtaa päälle tilanteen kehittyessä. Tietynlainen määrätietoisuus näkyy ulospäin: kun aikuinen luottaa siihen, että tästä selvitään, lapsikin vaistoaa sen. Jo se voi rauhoittaa tilannetta.
(kiukkuiset söpöliinit löytyivät googlesta)
Kaikki lapset käyttäytyvät toisinaan haastavasti, ovat pahantuulisia, kiukkuisia ja väsyneitä. Silloin on tavallista alttiimpi turhautumaan. (Ja tämähän pätee meihin aikuisiinkin..) On myös lapsia, jotka tuntuvat hermostuvan ja turhautuvan jatkuvasti. Heillä ei ole käytössään keinoja, joilla hallita omia tunteitaan; sietää pettymyksiä ja turhautumista. He voivat (myös tiedostamattaan) testata aikuisen rakkauden ja sietokyvyn rajoja... hyväksyykö tämä aikuinen minut, vaikka käyttäydyn huonosti? Lapsi haluaa horjuttaa aikuista, vaikka ei viimekädessä tahdokaan aikuisen horjuvan.
Voisi kai sanoa, että loppupeleissä lasten raivokohtaukset kiteytyvät pohjimmiltaan erilaisiin taitoihin ja niiden opetteluun. Jos ei vielä hallitse kärsivällisyyden taitoa, ei aina voi jaksaa odottaa omaa vuoroaan... ja jos sosiaaliset taidot ovat vaillinaiset, saattaa ihmisiä tulkita väärin ja räjähtää aivan syyttä. Matikan kokeesta saatu huono numero voi aiheuttaa itkua ja hampaiden kiristystä, jos ei kykene käsittelemään pettymyksen tunteita. Tai jos sanavarasto ei riitä ilmaisemaan omia tuntemuksia, saa ne ainakin ilmi raivostumalla.. Raivokohtauksen taustalla on siis aina jokin perimmäinen syy. Aikuinen on myös esimerkiksi saattanut arvioida lapsen kestokyvyn yläkanttiin ja ottaa lapsen mukaan johonkin pitkästyttävään tilaisuuteen, jossa tämä ei yksinkertaisesti jaksa olla niin kauan kuin oli tarkoitus. ( Toki myös uhmaikä on oma lukunsa, kun lapselle syntyy tarve itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmistaan).
Kun siis lapselta vaaditaan enemmän, kuin mihin hänen taitonsa ja kapasiteettinsa yltävät, hän ei kykene suhtautumaan joustavasti ja sopeutuvasti. Raivokohtaus voi kehittyä seurauksena siitä. Jos lapsi ei kykene joustamaan, ja aikuinen alkaa kesken raivarin vaatia lasta ojennukseen olemalla myös itse joustamaton, syntyy ainoastaan kaaos, joka ei synnytä mitään rakentavaa. Raivarin ollessa päällä, ei siis ole paras mahdollinen hetki alkaa opettaa lapselle joustavuutta, etenkään pakottamalla, kiristämällä, uhkailemalla tai saarnaamalla..
Mielestäni keskeinen asia on, että lapsen kokemat tunteet sallitaan; otetaan ne tasapainosena aikuisena vastaan.. aikuisella on jo työkaluja käsitellä ikäviä tunteita... hän toimii ikäänkuin lapsen pahanolon sijaiskokijana, keventäen lapsen kokemaa kuormitusta. Samalla hän osoittaa lapselle, että pahat tuntemukset eivät tee kenestäkään ihmisenä pahaa... silti välitetään ja rakastetaan, vaikka suututtaa. Tärkeää on kuitenkin myös täsmentää, että vaikka vihainen saa olla, ei mitään saa silti rikkoa, eikä ketään satuttaa.
Jos raivokohtaus yltyy niin rajuksi, että lapsi alkaa hajottaa jotakin, tai on vaarassa satuttaa itseään tai toisia, on holding eli kiinnipito varsin hyvä menetelmä. Monet tuntemani erityislasten parissa työskentelevät kasvattajat käyttävät menetelmää myös kotona omiin lapsiinsa.
Kiinnipito tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi suljetaan tiukkaan syliotteeseen ja pidellään tiukasti kiinni, välittäen näin lapselle turvallisuuden tunnetta ja rakkautta. Lapsi yleensä alkaa rimpuilla, potkia, huitoa, itkeä ja huutaa kahta kovemmin.. lapsi saattaa myös sylkeä ja raapia, sekä käyttää harvinaisen aggressiivista kieltä. Vastustusvaihe kestää aikansa; lapsi saa näin huutaa tuskansa ja pahan olonsa ulos, ja samalla tuntea itsensä hyväksytyksi.
Kiinnipidon aikana lapsen kanssa ollaan kokoajan vuorovaikutuksessa. Hänelle voidaan rauhallisella äänellä esimerkiksi kertoa, miksi näin toimitaan, ja että päästetään irti sitten, kun lapsi kykenee rauhoittumaan.
Kiinnipito EI ole rangaistus, eikä sillä ole tarkoitus satuttaa tai alistaa lasta. Se voi sivustakatsojan silmin näyttää varsin hurjalta, mutta sen tarkoitus on auttaa lasta. Se on rajan asettamista ja turvallisuudentunteen luomista. Kun on oikein paha olla, kiinnipidolla voidaan osoittaa, että jokin ja joku tässä maailmassa on vahvempi kuin se viha, joka sisällä myllertää. Tärkeää on, että aikuinen on kokoajan rauhallinen ja määrätietoinen.
Kun lapsi alkaa rauhoittua, hän ei enää vastusta kiinnipitoa, jolloin otetta voidaan alkaa hiljalleen hellittämään. Tämän jälkeen pahan olon syistä voidaan keskustella. Lapsi on kiinnipidon jälkeen usein varsin herkässä tilassa ja kaipaa fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Aikuinen voi esimerkiksi juteltaessa silitellä lapsen selkää tms. Tärkeää on, että kiinnipito päättyy aina kokemukseen hyväksymisestä.
Muita vinkkejä kaikenlaisten raivokohtausten hallintaan, sekä ennaltaehkäisyyn:
-aikuinen tekee viimekädessä kaikki päätökset. Lapselle voi kuitenkin antaa vaihtoehtoja, joista hän saa itse valita. Näin lapsi kokee voivansa vaikuttaa omiin asioihinsa, mikä vähentää uhmaamisen tarvetta.
-perustele lapselle asiat
- anna lyhyitä ja selkeitä ohjeita (esim. "käyttäydy kunnolla" on liian epämääräinen, sen sijaan "syö ruoka pöydän ääressä" on konkreettisempi..)
-älä kysy raivoavalta lapselta "miksi?", sen sijaan sanoita tilannetta hänen puolestaan: "näen, että sinua harmittaa"..
-osoita empatiaa, se antaa lapselle kokemuksen, että hänen tunteistaan välitetään
-pysy rauhallisena, ole johdonmukainen äläkä anna periksi
-kerro lapselle etukäteen, kuinka paljon on vielä aikaa tai kuinka monta kertaa ehtii tehdä jonkun kivan tekemisen (esim. ehdit pelata vielä yhden pelin, tai laskea liukumäestä kolme kertaa) sen sijaan, että ilmoitat ajan loppuvan NYT..
-älä provosoidu, älä vastaa kiukkuun kiukulla. Rauhallisuus rauhoittaa myös lasta.
-älä uhkaile tai kiristä raivoavaa lasta
-laatikaa yhdessä lapsen kanssa säännöt, kuinka tulee käyttäytyä
-älä vähättele lapsen tuntemaa kiukkua äläkä vitsaile raivoavan lapsen kustannuksella
-älä tee tilanteesta suurta numeroa
-anna positiivista huomiota hyvästä käytöksestä
-opettele ennakoimaan, kiukun kytiessä vie lapsen huomio johonkin muuhun asiaan tai tee jotakin yllättävää ;) (toimii joskus..)
-tarvittaessa omia hermojaan voi viilentää vaikka viereisessä huoneessa. Jos lapsi vahingoittaa itseään tai rikkoo jotakin, silloin häntä ei saa jättää yksin. Muutoinhan kukaan ei ole huutoonsa kuollut..
-muista, että raivoava lapsi harvemmin on tahallisesti tuhma... hän käyttäytyisi kunnolla, jos vain suinkin osaisi ja pystyisi..
Aika legendaarinen kysymys on, miten tulisi toimia, kun lapsi järjestää kohtauksen ruokakaupassa, itkee ja rääkyy, haluaa karkkia tai leluja jne.. joku äiti ehkä häpeää lapsen huutoa niin, että myöntyy ostamaan lapselle sen mitä hän haluaa. Toinen äiti kantaa lapsen autoon ja jättää ostostenteon kesken. Kolmas äiti antaa lapsen huutaa ja pysyy tyynenä, eikä välitä sivullisten katseista; pääasia että pysyy tiukkana loppuun asti. Neljäs äiti olisi ehkä vähän hassu ja heittäytyisi kaupan lattialle sätkimään ja huutamaan samallatavalla kuin lapsi, jolloin lapsi häkeltyisi niin, että unohtaisi kiukutella.. Viides äiti jättäisi koko lapsen suosiolla kotiin.
Miten sinä toimit/toimisit? Ja olisiko sinulla jotakin parempia vinkkejä raivokohtausten taltuttamiseen?
3 kommenttia:
Vau, olitpa hienosti kirjoittanut!
Ja hyvä huomata, että osaan ehkä sitten lähes aina toimia oikein. Mutta tuon 7veen uhmakohtausten (lähes päivittäisiä) kanssa en osaa toimia vaan pinna palaa multa oitis. Ja sitten täällä on tosi fiksu mukulalle kiukutteleva aikuinen....
Tämä samainen neitonen sai joskus nuorempana vielä pahoja raivareita, ei kylläkään rikkonut mitään saatikka vahingoittanut ketään, mutta koitin kerran pitää sylissä.... neito olisi siinä kyllä loukannut sekä itsensä että minut, en uskaltanut siis pitää kiinni kun hakkasi päätään mun päätäni vasten.
Temperamenttia löytyy. Nykyisin sitten lyö ja potkii pikkusiskoaan. Ja huutaa ja rääkyy. Aivan mahdoton, mulla alkaa sappi kiehumaan pelkästä ajattelemisesta.
Mutta kaipa ne tästä joskus rauhoittuu, ja kunhan tämä neito täyttää 18v, on hänen kassinsa pakattuna ulko-ovella!
Tänään oli jälleen raivopäivä..... argh!!!!!!!!!!!
On varmasti ajoittain tiukka paikka pitää itsensä maltillisena.. Itsekin joskus töissä tuntuu, että ei taas, mä en jaksa... kun joskus tuntuu, että mikään ei riitä. Jonkun verran helpottaa itseä, kun yrittää jollakin tasolla ajatella, että lapsi ei tee sitä ilkeyttään, vaan pikemminkin avuttomuuttaan.
Tuossa tosiaan, kun pitelee lasta kiinni, täytyy olla tosi varovainen sen pään kanssa. Lapsi lähes aina yrittää päällään puskea kiinnipideltäessä. Itsellä kerran haljennut huuli sellaisessa tilanteessa, taisi olla ihan mun eka kiinnipito, ja olin tilanteessa yksin. Lapsen voi myös esim. asettaa sängylle ja pidellä häntä siinä kiinni, jolloin voi saada paremman otteen. Vielä parempi on, jos mukaan saa toisen aikuisen, ettei tarvitse yksin pidellä. Päästä voi toisella kädellä pitää varovasti kiinni, syliotteessa painaa lapsen päätä otsasta omaa rintaa vasten.
Kyllä se uhma ajastaan ohi menee, vaikka ei tällä hetkellä siltä tuntuisikaan. Tsemppiä! :)
Hyviä keinoja kaikki. Toimii pienen lapsen kanssa, myöskin se sylissäpito. Mutta entä kun tuhoava ja raivoava on sen verran jo iso, ettei sylissä jaksa ja pysty enään pitämään ja muut keinot on jo käytössä ja koitettu? Monet kuusivuotiaatkin ovat liian isoja ja vahvoja sylitettäviksi.
Lähetä kommentti