keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Alavireyttä

Alavireinen kausi menossa. Fyysisesti taas jopa jaksan, mutta mieleltäni olen ihan maassa. Pohdin liikaa ja teen kaikesta vaikeampaa, kuin se kaikki todellisuudessa onkaan. Kyseenalaistan, mietin, kyselen, arvioin, pelkään, odotan, kaipaan..

Töissä koin tänään olevani riittämätön, kun monisteita tehtäessä apua tarvitsevien oppilaiden kädet kurottelivat jokapuolella ympärilläni ja kiivaat äänet karjuivat jo raivoisina: "ope auta, en ymmärrä!" Enkä millään kerinnyt jokaisen luo kokoajan. Kuin lauma nälkäisiä linnunpoikasia suut auki, ja minulla annettavana vain pieni riittämätön murunen. Tuntui, että juoksin koko tunnin luokassa ympäriinsä, enkä silti saanut todella autettua ketään. Olin ensimmäistä kertaa sillä tunnilla ilman toista aikuista, ja se todella näkyi ja kuului. Jotenkin, tällaista riittämättömyyttä koen omassa elämässänikin, syistä joita en kaikkia kai edes tiedosta.

Sain iltapäivällä kullanarvoisen elämänohjeen eräältä vanhemmalta opettajalta. Hän antoi sen tietämättään kertoessaan omista asioistaan, ja se kolahti johonkin syvälle minussa; kuin tilauksesta.. Joskus tulee niitä hetkiä, jolloin melkein voisi kuvitella, että kyseessä on jonkinlainen hyvän sanoman lähettiläs... jopa suojelusenkeli tai jokin... Kiitos hänen, tänään olen katsonut joitakin asioita hieman eri vinkkelistä. Haluaisin kiittää häntä.. mutta tuntuu, että jos kiitän, kerron samalla jotakin itsestäni, mitä en haluaisi kertoa. Vaatii suurta rohkeutta kertoa kanssaihmisille, ettei aina ole niin onnellinen, vaikka hymyileekin.

Niille, ketkä tätä blogia ovat seurailleet... olen jollaintavoin pahoillani, ettei tämä blogi ole ihan sellainen, kuin olin kaavaillut; sellainen millainen siitä piti tulla. Tarkoitus oli kertoa enemmän kaikesta kivasta... taloprojektista muun muassa. Mutta elämähän ei tunnetustikaan alistu mihinkään tiettyihin lokeroihin. Saatan valittaa jatkossa aika paljon.. mutta valoisampi aikakin tulee taas, ihan varmasti. Ja aivan pohjamudassakaan en ole, ainakaan toistaiseksi. Joten siinä päivän aurinko.

3 kommenttia:

Mou Rire kirjoitti...

Jos elämässä olisi pelkkää ylämäkeä, niin lopulta se pudotus olisi aika jumalattoman korkea...

Joten parempi, että näin kumpuillen jo välillä. Ei siis haittaa, kukin samaistuu tiettyihin juttuihin enempi ja toisiin vähempi. Ei sitä pidä pahoitella, itsellesi ensisijaisesti kirjoitat, mielestäsi pois. Ainakin mun mielestäni se menee niin :)

M.M. kirjoitti...

Niinhän se toki menee.. itseä varten täällä kirjoitellaan :) Tilanteen mukaan hyviä tai vähemmän hyviä fiiliksiä.

Eeva kirjoitti...

Kyllä mä ainakin luen blogiasi, kertoo se sitten hyvistä tai huonoista hetkistä. Samahan se on omassa blogissa :)

Nimenomaan, mielestä pois kirjoittamista, vaikkei ne aina siltikään poistu mielestä vaikka miten kirjoittaa!