lauantai 12. syyskuuta 2009

Vanhukselle arvokkaampi elämä!

Pakko kirjoitaa pari ajatusta vanhustenhoidosta, kun tuo aihe nyt on niin pinnalla. Itsekin opiskellessa tein vanhustyötä jonkun aikaa vanhainkodissa ja mielenterveyspuolella ja olihan se tosi rankkaa. Hoitajat venytetään siellä kyllä aivan äärimmilleen. Toisaalta taas koin, että hoitajat itsekin kuormittivat itseään: moni asia tehtiin vaikeimman kautta. Oli tilanteita, joissa silkka maalaisjärki olisi auttanut aikalailla.

Ihmetyksen aiheita: miksi kaikki vanhukset pitää kiskoa seitsemältä ylös vuoteistaan, vaikka nämä haluaisivat vielä nukkua? Oli ahdistavaa väen vängällä suihkuttaa ja pukea vanhus ja kärrätä aamupalalle, kun tämä aneli armoa, että antakaa nyt hetki vielä nukkua. Hoitajat sanoivat, että näin täytyy tehdä.. ei ihmetyksille ollut sijaa.

Ja miksi niin tiukka linja kaikessa mikä tuottaisi vanhukselle mielihyvää: ei liikaa suklaata, ei viinilasillista, ei liikaa tupakkaa, ne ovat epäterveellisiä, hyi sinua Saima kun piilotit pojaltasi saamat suklaat patjan alle. Eikö hyvänen aika jo tuossa iässä, vanhana, elämää nähneenä ihmisenä, ole lupa viimein tehdä asioita, miten haluaa??

Yöpuvut päälle illalla heti kuuden jälkeen, jotta saadaan koko talon väki petikuntoon yhdeksään mennessä. Liukuhihnalta kärrätään vanhuksia yöpesuille suoraan iltakahvipöydästä. Ensimmäiset "onnekkaat" pääsivät sänkyyn vartin yli kuusi ja saivat maata siellä aamu seitsemään. Kerran joku omainen kysyi, että eikös tämä ole melko aikaista laittaa äiti nukkumaan... että minua hävetti... olisin halunnut sanoa, että olen kyllä aivan samaa mieltä asiasta. Mutta niin oli aina tehty ja niin oli tehtävä. Mummot ja papat piti saada petiin ennen yöhoitajan vuoron alkua, muuten tämä hermostuisi kun joutuisi laittamaan vanhukset omin neuvoin petikuntoon.

Aamupalan jälkeen vanhukset istuivat ilman aktiviteettaja pyörätuoleissaan koko päivän. Huonokuntoisimmat vuodepotilaina vuoteissaan, ainoana ilonaan radio ja ikkunasta avautuva näkymä. Ei ihme, että höpisivät kokoajan itsekseen ja huusivat apua ilman syytä. Jos edes joku hoitaja hetkeksi pysähtyisi kuulemaan muistoja nuoruudesta tai pitämään kädestä kiinni..


Kerran "unohduin" katselemaan 90-vuotiaan kanssa valokuvia tämän sängyn laidalle. Sain työtovereilta tuimia katseita ja hoputusta, vessatuskierros oli kesken.

Yöksi levoton vanha poliisimies laitettiin lepositeisiin, koska yöhoitaja ei kestänyt hänen vaelteluaan käytävillä. Ymmärrän sen, mutta minua ahdisti aivan suunnattomasti tehdä se. Vaikka siihen oli vaimon lupa.

Kaikesta huolimatta nämä vanhat ihmiset olivat kaikesta aina kovin kiitollisia. Joka väliin kuului "kiitos". Jos on elänyt vaikeina aikoina nuoruuttaan, sitä osaa olla ilmeisen kiitollinen katosta päänsä päällä, lämpimästä ruuasta ja leposijasta.

-vaikka he olisivat oikeutettuja niin paljon enempään!!

Kun uudet sukupolvet valtaavat vanhainkodit, heille/meille ei enää riitä se, että on katto pään päällä, lämmintä ruokaa ja leposija. Kun on elänyt tässä uudessa ns. pikakulttuuri- yhteiskunnassa, tarvitsee virikkeitä ihan eritavoin. Mitäs sitten tapahtuu, kun nykyajan maailmankansalaiset sidotaan sänkyyn vailla minkäänlaisia virikkeitä. Internetin aalloilta sängynpohjalle on suuri pudotus.

Enkä nyt tarkoita tällä sitä, etteivätkö tämänpäivän vanhukset kaipaisi virikkeitä, tottakai kaipaavat. Huivijumppa tai lauluhetki kerran viikossa ei riitä.

Tehdessäni vanhustyötä silloin aikanaan, tajusin, että vanhukset ovat aivan upeita ihmisiä, joita ei voi muuta kuin kunnioittaa. Minä en ole koskaan saanut tavata omia isovanhempiani, he kaikki ovat kuolleet ennen minua. Minulla ei ollut ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta todella vanhoihin ihmisiin. Jännitti, en tiennyt miten minun tulisi heihin suhtautua. Eikä mennyt kuin hetki, ja rakastuin heihin aivan täysin; heidän huumoriinsa, heidän tapaansa suhtautua asioihin huolettomasti, heidän lämpöönsä ja kiintymykseensä, jota he osoittivat, minulle, vieraalle ihmiselle. Ja miten hienoa olikaan kuulla tarinoita melkein sadan vuoden takaa, saada elämänohjeita, taputus olalle, kiitos ja kannustus. Ehkä suurin ja hienoin, vaikkakin hyvin raadollinen hetki oli, kun pesin ja puin ruumiin viimeiselle matkalleen. Sen jälkeen itkin kotona.

Ehkä juuri työn kiireisen luonteen vuoksi minusta ei kenties olisi sitä enää tekemään. Vaatii vahvuutta tehdä moista työtä: henkilökuntaa on vähän ja kiire on jatkuva, sinun täytyy toimia siinä ristipaineessa, kun haluaisit tehdä paljon enemmän kuin mitä ehdit. Haluaisit antaa aikaasi, mutta sinun täytyy juosta suihkuttamaan ja vessattamaan. Et ehdi aina kysyä: "mitä sinulle kuuluu?"

Ehkä jossakin muualla on toisin, mutta tämä oli minun kokemukseni. Uskon, että vanhainkodeissa on eroja.

Pieni askel, jonka itse tein, tuottaakseni edes vähän iloa.. menin koirani kanssa tuttuihin vanhainkoteihin tapaamaan asukkaita, ja voi sitä ilon määrää vanhusten kasvoilla! Sellaisetkin vanhukset, jotka eivät enää olleet aikoihin kommunikoineet ulkomaailman kanssa, kurottautuivat silittämään koiraani ja yrittivät jutella sille :)

Olemme myös oppilaiden kanssa käyneet laulamassa vanhuksille. Niistä tilaisuuksista ovat pitäneet sekä vanhukset että lapset.

Nykyään painotetaan paljon lasten ja nuorten asioita, nekin ovat olleet tapetilla, ja ihan syystäkin. (Lasten ja nuorten oikeuksista, mielenterveyspalveluista ja opetusryhmien koosta saakin sitten ihan oman aiheensa..) Mutta kunpa syntyisi samanlainen kulttuuri vanhusten asioissa. Lapset ja vanhukset ovat ne yhteiskunnan heikoimmat osapuolet. Ja ne heikoimmat ovat aina syrjäytettyjä, koska eivät ole kykeneviä puolustamaan itse itseään. Minä-minä-yhteiskuntamme esittäytyy tässäkin asiassa.

Sanotaan, että lapsissa on tulevaisuus, mutta vanhukset ovat olleet rakentamassa sitä, mitä on nyt. Milloin he saavat kiitoksen?

6 kommenttia:

Eeva kirjoitti...

Minulle tuli itku tätä lukiessani. Vanhukset ovat niin lähellä sydäntäni. Opiskellessani 90-luvulla olin työharjoittelussa yhdessä isossa vanhainkodissa. Nautin jokaisesta päivästäni siellä suunnattomasti, koska silloin annettiin aikaa kaikille. Minulle oltiin nimenomaan siitä sanottu, että saat antaa opiskelijana aikaa vanhuksille. Tokihan tein oikein hommia, mutta vapaahetkinä en istunut kahvilla vaan juttelin mummujen ja pappojen kanssa.
Se oli ihana harjoittelujakso!

Nykyisin sama vanhainkoti käyttää samoja metodeja kuin kirjoittamasi paikat. Varmasti jokainen vanhainkoti Suomessa. Kyllä ollaan taas menty köyhäintalo-asetelmaan....

Reine kirjoitti...

Hyvästä ja tärkeästä aiheesta kirjoitit. Ja tuntuu todella kurjalta todeta tähän että rahalla saa. Oma isäni eli elämänsä viimeiset kuukaudet yksityissektorin dementiaosastolla jossa kohtelu oli inhimillistä ja hyvää.
Lapset ja vanhukset ovat heikoimmilla siksi että eivät ole "tuottavia" yksilöitä. Lapsista voi vielä tulla - mutta vanhukset olivat jo. Siksi heidän asiansa on helppo sysätä syrjään.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

M.M. kirjoitti...

Eeva: työharjoittelusi on varmasti ollut antoisa, hienoa, että silloin on voinut todella antaa aikaansa :)

Reine: niinhän se on, rahalla saa. Eivätkä vanhukset tosiaan tuota enää mitään, sen lisäksi koneiden "hoitaminen" on tuottavaa, ihmisten ei.

Anonyymi kirjoitti...

Oikein hyvä kirjoitus! Pitäisi laittaa jollekkin yleisönosastolle niin saattais herätä moni muukin ajattelemaan.. Vaikka aiheesta mediassa on niin kyllä noi omakohtaiset kokemukset pistää enemmän miettimään aihetta.

M.M. kirjoitti...

Juu se on kyllä totta, että omakohtaiset kokemukset, tai jonkinlainen omakohtainen tieto pistävät miettimään. Jos asia ei millään tavoin liippaa läheltäkään omaa elämäntilannetta, ei se samallatavoin liikauta.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kirjoitus, useimmista kohdista olen samaa mieltä. Muutama asia pisti miettimään näin hoitajan näkökulmasta. Vanhainkodeissa pääsääntöisesti nukkumaanmeno on kyllä tosi aikaisin, muistan itsekin kauhistelleeni sitä opiskeluaikana, toki toiset vanhukset aikaisin haluavatkin nukkumaan, mutta miten sen toisin järjestäisi? Jos osastolla on esim 30 autettavaa vanhusta ja 3 hoitajaa, on iltatoimet kieltämättä aloitettava aikaisin. Yöhoitaja ei ehkä niistä edes selviäisi yksin, vaikkei hermostuisikaan. Ja toisaalta myös mainittu esimerkki vuoteeseen köytettävästä vanhuksesta tuntuu pahalta ajatella, mutta voi olla että liikkumisen rajoittamisella on muukin tarkoitus, kuin se ettei yöhoitaja kestä käytävillä vaeltelua, väsyneenä kaatumisen ja loukkaantumisen esim. lonkkamurtuman riski kasvaa melkoisesti, vanhus saattaa ahdistua yksinäisillä öisillä käytävillä, muiden yörauha saattaa kärsiä jne. Siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että työn uudelleen organisoinnilla saataisiin paljon aikaan. Voisiko työvuoroja porrastaa, esim iltavuoro myöhemmäksi, vaikka 14-22, ainakin osalla hoitajista? Ja miksi kaikki pitää herättää klo 7 aamulla? Totuus on, että vanhainkodeissa iso osa ajasta kuluu perushoitoon ja siirtymisiin, wc.n kautta ruokailuihin ja takaisin. Ajatus omista vaatteista tuntuu mukavalta, mutta kumpi lopulta olisi ihmiselle enemmän mieleen, se että saa sukkahousut ja vekkihameen, vai se, vaatteet ovat helpot pukea ja hoitaja ehtii istua seurana lukemassa vaikka lehteä hetken? Vessaan pitää päästä, kun sinne on asiaa, mutta pitääkö täysin pidätyskyvyttömätkin henkilöt viedä sinne ennen jokaista ruokailua, riittävätkö aamu-ja iltatoimet wc:ssä? Voisiko sen ajan jutella? Voiko päiväkahvin tarjoilla esim lounaan jälkiruokana joustavasti, vai pitääkö se järjestää erikseen. Näitä voi miettiä.