lauantai 26. syyskuuta 2009

Kriisiä pukkaa..

En tiedä, mistä aloittaisin.. kolmenkympin kriisi jatkaa voittokulkuaan... tai sitten alan seota...

..Kun siis... elämäni on kaikinpuolin ihan kunnossa, lukuunottamatta kaikkea pientä vaivaa ja pulmaa, jotka käsittääkseni kuuluvat elämään ihan "luontaisetuina"... Painiskelen esimerkiksi jälleen väsymykseni kanssa (kirjoitan tästä aiheesta pian ihan oman juttunsa) ja suren vanhempiani, koska heillä on rankkaa isän sairastelun vuoksi. Kärsin myös jonkinlaisesta itsekriittisyysbuumista, sekä keskeneräisyyden tunteesta työn ja opiskelun suhteen. (Näistäkin varmasti lisää myöhemmin..) Minulla on kuitenkin työpaikka, koti, terveys, hyvä kumppani... voin toteuttaa itseäni, minulla on mielekkäitä harrastuksia ja osaan iloita varsin pienistä asioista. Aika upeaa siis...

Mutta silti.. minusta on alkanut tuntua siltä, kuin olisin vankina itseni sisällä, ikäänkuin jokin todellinen minäni olisi tukahdutettuna jonnekin syvälle, tavoittamattomiin. Ja ikäänkuin se todellinen minäni yrittäisi nyt kaivautua, suorastaan raivolla tunkeutua minusta ulos. Aivan kuin jotakin puuttuisi, ja taas toisaalta, jotakin olisi liikaa.

Otetaanpa suurennuslasin alle avoliittoni: rakastan miestäni, todella. Hän on mahtava: hän on kiltti, välittävä, rakastava, herkkä ja hellä; iloinen, tunnollinen, huolehtiva ja kannustava. Hän antaa minulle tilaa ja vapautta, sekä arvostaa ja kunnioittaa minua ja pyrkimyksiäni. Silti, välillä tuntuu, että tämä kaikki on edennyt liian vakavaksi taloineen ja sormuksineen. Vaikka yhdessä ollaan oltu yli seitsemän vuotta. Tuntuu, kuin olisin väärässä roolissa.. ei minusta ole tällaiseen... eikä minusta ole perhe-elämään... ei minusta voi tulla äitiä, en minä sovellu sellaiseen muottiin... vaikka vielä taannoin podin mukamas vauvakuumetta.. se taisikin olla vain ohimenevä mielenhäiriö.. ei minusta ole sellaiseen, onko koskaan??

Monilla ystävillä on jo lapsia ja tietenkin se oma rakas mies.. ehkä se oma kotikin. He ovat niin onnellisia ja tyytyväisiä. Minä en ole oikeastaan koskaan haaveillut sellaisesta. Joskus hetkittäin on tullut tunne, että voisihan se olla ihan kivaa, kyllä minä haluan.. sellaisesta kuuluu haaveilla. Etenkin nyt, kun niin sanotusti puolet siitä paketista on jo kasassa, eli mies ja koti... niin mikäs tähän olisi vielä niitä lapsiakin odotella.. Mutta... kun ei vain tunnu siltä. Onko minussa sitten jotakin vikana? Olenko itsekäs? Vai pelkäänkö? Muuttuuko mieleni joskus? Täytyyko sen muuttua?

Mieheni olisi sanojensa mukaan täysin valmis perheen perustamiseen, mutta ei onneksi painosta. Hän ymmärtää minua, ja jaksaa odottaa. Mutta jaksaako hän odottaa loputtomiin? Entä jos minä en ole koskaan valmis? Tyytyykö hän siihen? Tyydynkö minä? Onko tämä ylipäänsä vain tyytymistä?

Joskus haluaisin vain vetää oven perässäni kiinni; anna minulle hetki aikaa olla ihan yksin; lähde vaikka viikonlopuksi johonkin; anna minun katsoa nyt tämä tv-ohjelma rauhassa; -anna minun vetää edes kylpyhuoneen ovi perässäni lukkoon. Haluan lähteä viikonloppuna ulos, haluan tavata ystäviä, tutustua uusiin ihmisiin. Silti haluan tietää, että kotona odottaa joku, joka todella rakastaa ja välittää, ja jonka viereen voin käpertyä palattuani.

Mihin tämä kriisi minut lopulta vie? Jotenkin pelottaa. Olo on levoton, kuin odottava. Haluan johonkin, vaikka en mihinkään. Haluan jonkun, vaikka en ketään. Haluan mieheni, vaikka haluankin tilaa. Mitä minä todella haluan? Ja uskallanko minä edes ottaa siitä selvää??

2 kommenttia:

Eeva kirjoitti...

Veikkaanpa, että olosi menee ohi. Siihen voi kulua aikaa tietysti vaikka miten, mutta ole armollinen itsellesi ja olotilallesi. Mene sinä viikonlopuksi jonnekin, käy elokuvissa, ulkona ystävien kanssa - niin minäkin teen (tai tein Suomessa, nythän minulla on päivät aikaa vain itselleni jos haluan). Tai vielä parempaa: aloita uusi harrastus, joku ihan upouusi, posliinamaalaus, kalligrafia, kudonta, virkkuu - mitä tahansa!

Voithan tehdä myös listaa elämäsi plussista ja miinuksista, voit myös miettiä millainen elämäsi olisi eri tavalla järjestettynä. Tai anna alitajuntasi hoitaa homma passiivisesti.

Asioilla on tapana järjestyä! Voi hyvin!

M.M. kirjoitti...

Kiitos Eeva. Kyllä, asioilla on tapana järjestyä, uskon myös siihen, mitä sanoit.. --> alitajunta työstäköön hommaa passiivisesti. :) Tänään alkaa taas olla hieman selkeämpi olo. Plussat ja miinukset myös hyvä idea. Kriisi kasvattaa :)