Kriisi on mahdollisuus

Toisinaan tuntuu, että tulee mietittyä liikaa. Toisinaan on ehkä liikaa aikaakin käytössä, vaikka ei mukamas ehdi mitään. Silloin kun on liikaa aikaa, syntyy liikaa ajatuksia. Liika ajattelu voi joskus saada kaiken ihan mullin mallin. Pinnallinen suuntautuminen asioihin on joskus hyväksi, terveellistä; ei kuormita niin paljon.

Murrosiässä ja vielä sen jälkeenkin tuli pohdiskeltua itseä ja elämää, kirjoiteltua fiiliksiä ja kokemuksia... niin paljon, että sitä putosi ikäänkuin jonkinlaiseen kuiluun. Sai pelottavankin läheisen kosketuksen johonkin sisällään, ja ehkä samalla kadotti kosketuspintaa ihan oikeaan elämään. Sitä alkoi pitää muita ihmisiä vähän tyhminä; kavereita, jotka kulkevat eteenpäin vouhottaen, pysähtymättä lainkaan kuuntelemaan itseään, tuntematta itseään, huomaamatta asoita ympärillään. (Ei kai ihme, että filosofian numerokin oli kymppi).

Jossakin vaiheessa sitä havahtui.. oivalsi, että täytyy osata myös hellittää otettaan.. täytyy joskus unohtaa itsensä ja suuntautua asioihin, jotka eivät ole niin syvällisiä... Kai monet vaikeat tapahtumat ja onnettomuudet perheessä vetivät minua sinne kuiluun.. oli helppo alkaa tutkiskella elämää ja maailmaa omasta sisimmästään käsin, kun ei ollut ketään, kenelle kertoa pahasta olostaan. Jos ei maailma koskaan kysy mitä kuuluu, sitä kai jollakin tasolla hylkää maailman, ja etsii turvaa itsestään; niin minä sen koin.

Onneksi tämä oivallus asioiden tilasta syntyi... suureksi osaksi kiitän siitä silloista ystävääni, joka oli aivan päinvastainen kuin minä. Hän ei jaksanut opiskella, ei pohtia, murehtia, analysoida, pysähtyä aloilleen.... hän halusi juhlimaan ja pitämään hauskaa, hän halusi jutella tv-sarjojen tapahtumista ja pojista.. hän veti minut maailmaan, jossa pohdiskeluille ei ollut aikaa. Ne olivat elämäni huolettomimpia ja hauskimpia vuosia... En ajatellut, enkä edes juuri muistanut sitä pahaa oloa ja tuskaa, sitä miten huonosti isä ja äiti voivat.. -minun ei tarvinnut hetkeen huolehtia. Silloin aloin olla pinnallinen. Ehkä elämäni vapauttavin tunne. Jollain tasolla hylkäsin syvällisen puolen silloin itsessäni kokonaan. Saatoin jopa antaa itsestäni bimbon blondin vaikutelman, mutta en välittännyt siitä. Tein sen varsin tietoisesti.

Ehkä toinen oivallus syntyi jossakin vaiheessa, kun aloin ymmärtää, ettei minun tarvitse hylätä itsessäni sitä toista puolta. Vaikka syvällinen puoli vei minut aikanaan sinne yksinäiseen kuiluun, se kuitenkin toimi silloisessa tilanteessa apuna ja voimana, lohduttajana; se oli ja tulisi aina olemaan osa minua. Siitä oivalluksesta lähtien olen ollut tasapainossa pinnallisen ja syvällisen puoleni kanssa. Kuljen sitä kultaista keskitietä. Kosketuspinta omaan itseen ja sisimpään kannattaa ehdottomasti etsiä, mutta samalla muistaa suuntautua tiettyihin asioihin pintapuolisesti. Ei hyödytä yksinkertaisesti mitään, että pyörittelee ajatuksia päänsä sisällä loputtomiin. Itseään pitää kuunnella, mutta ei kannata jäädä jankkaamaan.

Murrosikä on kriisi. Siihen päälle rankkoja kokemuksia, eikä ketään auttajaa, niin ollaankin kriisin kriisissä. Näin jälkikäteen olen alkanut ymmärtää silloista tilannetta; löytänyt oikeutuksen silloisille tuntemuksilleni, ja päässyt yli. Nyt, kun koen potevani kolmenkympin kriisiä, muistan murrosiän, se oli vähän samanlaista, muttei kuitenkaan. Tuntuu, etten oikeasti tiedä elämästä nyt juurikaan sen enempää kuin silloin.. Toisaalta taas, nyt olen vahvempi ja rohkeampi. Minä tiedän, että tästäkin selvitään; minulla on enemmän henkisiä työkaluja, ja keinoja rauhoitella itseäni.

Kun olin 15-vuotias, haaveilin, että voisin kohdata aikuisen minäni, ja pyytää häneltä neuvoa, että se aikuinen minäni voisi olla se turvallinen aikuinen, joka kertoisi minulle, miten selviän. Tässä se aikuinen nyt on... voisin kai ainoastaan sanoa: "usko pois, asiat järjestyvät omalla painollaan", Mutta... yhtään sen viisampi en ole. Edelleen mietin, mikä minusta tulee isona; miten järjestän elämäni ja parisuhteeni; mitä haluan, kuka olen jne...

Silti, kaikessa myllerryksessäni uskon, että jotakin hyvää tästä seuraa. Kriisit synnyttävät aina lopulta jotakin uutta; jonkinlaisen uudistuneen, vahvemman minän; -kasvua, ymmärrystä, vahvuutta...


Levoton, odottava tunnelma ei enää tunnu pahalta, vaan aika hyvältä. Kriisi on mahdollisuus... nyt ehkä löytyy rohkeutta toteuttaa asioita... todella pyrkiä esimerkiksi vielä opiskelemaan, oppia uutta, luoda se oma polku, jota pitkin lähteä kulkemaan... Itseasiassa, aika hyvä fiilis. Ainakin taas tämän hetken..

Ps... tällä viikolla minulla ainakin on aikaa itselleni! Mies on illat töissä. Aion tehdä kaikkea kivaa ja rentouttavaa, ja olla vaan; kerätä voimia.

PPs... tänään sain töissä positiivista palautetta eräältä kokeneelta, vanhemmalta opelta. Hän sanoi pistäneensä merkille, että olen lasten kanssa ihailtavan rauhallinen, tiukissakin tilanteissa, ja se rauhoittaa näitä lapsia; saa heidät pysymään aisoissaan. Ihanaa, että joku sanoo niin. Postiivista palautetta annetaan toiselle niin harvoin. Myönnän, että hetkeksi häkellyin aivan täysin. Ja uskomatonta, että minut nähdään rauhallisena, ja pystyn sellainen olemaan, kun tuntuu, että sisälläni kuohuu myrskyävä meri..


Lopuksi vielä tohdin jakaa kanssanne silloisia ja "tällöisiä" runojani kriisistä:

Elämä jaksaa yllättää
odottamatta
aina uudestaan

Kun jo luulin toivoni
menneen
aukesi uusi ovi
kurottui käsi
otin kiinni

Löysin taas perille
johonkin
sain uuden tien
sen päässä vastassa
tulevaisuus
-----------------------

On sanaton sydämeni tästä,
vielä keskeneräisestä,
eletystä elämästä.

Vain hetki,
ja koittaa huominen,
tuo mukanaan taas tuskan,
tuon uuden luomisen.

Kun lisää on rakennettava aina,
ei koskaan voi
vain paikoillensa jäädä.