Paskat ja hyvät asiat

Päivän paskat asiat:

- selvittelin rikokseen liittyvää vahingonkorvaussaatava-asiaa soittamalla asiaa hoitavalle taholle, eikä mitään korvauksia näytä edelleenkään olevan tulossa meidän perheelle, koska rikoksentekijällä ei ole tuloja... kunhan pyörittelevät summia paperilla. Haluaisin vain saada oikeutta!
- olen väsynyt ja alakuloinen
- parisuhde on kriisissä (ja se on minun syyni)

Päivän hyvät asiat:

- eräs neljäsluokkalainen poika totesi kesken tehtävänteon, että "sä oot kiva ope!" ja tuli halaamaan ihan tunteella.

Yksikin hyvä, pieni asia, voi sysätä hetkeksi sivuun kaiken ikävän.

Ja vaikka nyt onkin paljon sitä kaikkea ikävää, josta en kaikesta halua täälläkään kertoa, se ei tarkoita, että toivoni olisi mennyt. Olen hämmästyttävän elämäniloinen; hämmästyttävän tyyni, ja hämmästyttävän toiveikas. Uskon, että tämä sekamelska tuo perässään lopulta jotakin hyvää. Sitten joskus, ehkä jo pian.

Alavireyttä

Alavireinen kausi menossa. Fyysisesti taas jopa jaksan, mutta mieleltäni olen ihan maassa. Pohdin liikaa ja teen kaikesta vaikeampaa, kuin se kaikki todellisuudessa onkaan. Kyseenalaistan, mietin, kyselen, arvioin, pelkään, odotan, kaipaan..

Töissä koin tänään olevani riittämätön, kun monisteita tehtäessä apua tarvitsevien oppilaiden kädet kurottelivat jokapuolella ympärilläni ja kiivaat äänet karjuivat jo raivoisina: "ope auta, en ymmärrä!" Enkä millään kerinnyt jokaisen luo kokoajan. Kuin lauma nälkäisiä linnunpoikasia suut auki, ja minulla annettavana vain pieni riittämätön murunen. Tuntui, että juoksin koko tunnin luokassa ympäriinsä, enkä silti saanut todella autettua ketään. Olin ensimmäistä kertaa sillä tunnilla ilman toista aikuista, ja se todella näkyi ja kuului. Jotenkin, tällaista riittämättömyyttä koen omassa elämässänikin, syistä joita en kaikkia kai edes tiedosta.

Sain iltapäivällä kullanarvoisen elämänohjeen eräältä vanhemmalta opettajalta. Hän antoi sen tietämättään kertoessaan omista asioistaan, ja se kolahti johonkin syvälle minussa; kuin tilauksesta.. Joskus tulee niitä hetkiä, jolloin melkein voisi kuvitella, että kyseessä on jonkinlainen hyvän sanoman lähettiläs... jopa suojelusenkeli tai jokin... Kiitos hänen, tänään olen katsonut joitakin asioita hieman eri vinkkelistä. Haluaisin kiittää häntä.. mutta tuntuu, että jos kiitän, kerron samalla jotakin itsestäni, mitä en haluaisi kertoa. Vaatii suurta rohkeutta kertoa kanssaihmisille, ettei aina ole niin onnellinen, vaikka hymyileekin.

Niille, ketkä tätä blogia ovat seurailleet... olen jollaintavoin pahoillani, ettei tämä blogi ole ihan sellainen, kuin olin kaavaillut; sellainen millainen siitä piti tulla. Tarkoitus oli kertoa enemmän kaikesta kivasta... taloprojektista muun muassa. Mutta elämähän ei tunnetustikaan alistu mihinkään tiettyihin lokeroihin. Saatan valittaa jatkossa aika paljon.. mutta valoisampi aikakin tulee taas, ihan varmasti. Ja aivan pohjamudassakaan en ole, ainakaan toistaiseksi. Joten siinä päivän aurinko.

Valintoja

Elämä on valintoja. Aina silloin tällöin havahdun sen muistamaan..

Minä haluaisin oppia ottamaan täyden vastuun omasta elämästäni - ja omista valinnoistani.

Viimeyönä näin painajaista. Näin hyvin voimakkaan, vertauskuvallisen unen. Uni oli pelottava, absurdi ja hullu, mutta niin loistavan selkeä, ettei sen merkitys voinut jäädä epäselväksi. Uni yritti opastaa minua; se yritti selvästi viitata minua tarkastelemaan tiettyjä asioita...

Silti.. päivänvalossa kaikki näyttää taas kovin erilaiselta.. Haluan huijata itseäni, jätän valitsematta. Odotan, että lopulta asiat valitsevat minut. Tajuan, että niin olen aina elänyt. Ei niin voi elää..

...Minä olen oman elämäni subjekti, en objekti.

Vaan kun pienissäkään asioissa en osaa päättää, niin miten sitten suurissa?

Syyslomalla

Syyslomaa tämä ja huominen. Sitten tietysti siihen päälle ihan normaali viikonloppu. Ihan tarpeeseenhan se loma aina tulee.

Eilinen työpäivä meni mukavasti ja iloisissa tunnelmissa, kunnes eräs oppilas sitten sai raivarit 15 minuuttia ennen koulun päättymistä ja "vitun huora"- huudot raikuivat käytävässä. Pitkästä aikaa aloin jo hermostua ja suuttua itsekin, ei ollut enää voimia ottaa vastaan enempää. Paskalla fiiliksellä siis loman viettoon.

Töistä parin työkaverin kanssa suoraapäätä pubiin. Nollaus tuntui hyvältä idealta hirveän ryöpytyksen jälkeen. Mieluummin olisin kyllä todellisuudessa lähtenyt kotiin nukkumaan, mutta alkoholin voimallahan sitä jaksoi sitten myöhään yöhön. Kunnon lomanalottajaiset..

Hauskaa oli, mutta rahat meni ja nyt taas väsyttää. Mies lähdössä yöksi töihin. Mitähän sitä tänään keksisi.. Rauhallinen koti-ilta ja aikainen nukkumaanmeno voisivat olla varteenotettavia vaihtoehtoja.. Huomenna tulee vieraita ja sitten pitää taas jaksaa....

Kilpirauhasen vajaatoimintaa?

Minulla on todettu lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta kuten terveyskeskuslääkärit aina sanovat: "tarkkaillaan"... tätä on pari vuotta nyt tarkkailtu, mitään lääkitystä ei aloiteta, koska arvot ovat siinä rajoilla, ja samaan aikaan minä kärsin ja elämäni valuu hukkaan.

Kerran eräs lääkäri totesi oikein fiksusti: "jos väsyttää, niin sitten täytyy vain nukkua".. Voi, kunpa se olisikin niin yksinkertaista. Onko se oikein, että ihminen jaksaa vain pakon edestä herätä töihin, ja työpäivän jälkeen kaatuu vuoteeseen nukkuen koko illan, peruuttaen kaikki sovitut menonsa ja saaden laiskan tai paskiaisen leiman, kun peruu aina kaiken??? Voinhan minä toki nukkua kun väsyttää, niin minä teenkin. Mitään muuta sitten en teekään. Mielestäni lääkäri jätti asiani jotenkin kuin heitteille; tuli sellainen olo, että so what.. Nuku pois vaan älä valita.

Kun aloitin pari kuukautta sitten magnesium-valmisteen käytön, piristyin parissa päivässä aivan uskomattomasti. Jaksoin vaikka mitä, olin iloinen ja aktiivinen, nukuin neljä-viisi tuntia yössä, olin kuin duracell-pupu. Tämä vaihe meni kuitenkin ohi, ja alkoi tasaantua.. pian aloin taas väsähtää. Väsymys pysyi kuitenkin magnesiumin avulla jotenkin aisoissa. Väsymys ei ollut niin kokonaisvaltaista ja raskasta. Pärjäsin ilman päiväunia, vaikkakaan en jaksanut kauheasti puuhastella mitään ylimääräistä.

Nyt olen taas väsymyskierteessä, ja kaikki muutkin oireet ovat palanneet voimakkaina. Kilpirauhasen vajaatoiminta antaa monenlaisia oireita, niistä minulla on ainakin seuraavat: väsymys, palelu ja hikoilu vuorotellen, painonnousu sekä turpoaminen, huonolaatuiset hiukset ja huonolaatuinen samea iho. Olen myös masentunut, hidas, innoton, aikaansaamaton... jne..

..Olin myös todella huonovointinen pitkään, saatoin oksentaa aamuisin (en ollut raskaana!) ja kokoajan etoi. Paino heittelehti kilotolkulla viikonkin sisällä, lääkäri sanoi sen kaiken johtuvan e-pillereistä. Lopetin pillerit ja vaihdoin laastareihin. Pahoinvointi jatkui, tosin hieman lievempänä, mutta väsymys paheni. Päätin kokeilla lopettaa koko ehkäisyn, ja sen myötä pahoinvointini jäi pois. En tiedä johtuiko se sitten hormonaalisesta ehkäisystä, nyt ei ole käytössä mitään hormonaalista. Haluaisin jatkaa pillereitä, mutta en halua pahoinvointia takaisin kun siitä nyt olen eroon päässyt. Näissä muissa oireissakin on sietämistä. En tiedä oliko sillä mitään tekoa tämän kilpirauhasasian kanssa vai johtuiko vain pelkästään pillereistä/laastareista? Ja miten kannattaisi toimia senkin asian suhteen. :/

Tuttavallani tarkkailtiin vuosien ajan kilpirauhasarvoja, jotka olivat kokoajan siinä rajoilla. Lopulta hän meni jollekin yksityiselle spesialistille ja sai lääkityksen. Tuttavani valisti minua, että myös ruokavaliolla on suuri merkitys, ja sillä voi kohentaa omaa oloaan. Lievä vajaatoiminta voi jopa olla korjattavissa ruokavaliolla, kuulemma. Hän luetteli minulle aineita, jotka ovat kilpirauhaselle hyväksi, sekä vastaavasti, mitä kannattaisi välttää.


..Tässä joitakin, jotka kuulemma ovat hyväksi:

- e-epa kalanmaksaöljykapselit
- sinkki
- seleeni
- magnesium
- kalsium
- A, B, C- ja D-vitamiinit
- jodi kohtuudella
- vihannekset ja salaatti
- marjat
- hedelmät
- kala
- pähkinät
- maitotuotteet
- liha
- riisi
- ruisleipä
- liikunta..


Huonoja, haitallisia ja vältettäviä ovat mm:

- alkoholi ( heikentää kilpirauhasen toimintaa) Tässä minulle haastetta, juon melkein joka viikonloppu... Se pitää minut hereillä, ja virkistää sen hetken, ja näin ollen jaksan viettää sosiaalista elämää...
- peruna
- vehnäjauho
- sokeri
- liika suola
- kahvi... jne..

Tuttavani myös sanoi, ettei missään nimessä kannata kokeilla merilevää, sillä se tuhoaa kilpirauhasen. Netistä taas luin, että merilevä voisi olla hyödyksi.. en tiedä sitten miten asia on. En ole merilevää kokeillut.

En pysty nielemään e-epa kalanmaksaöljykapseleita, mutta löysin kaupasta perhepakkauksen kalanmaksaöljykapseleita, jotka ovat pureskeltavia ja xylitolilla makeutettuja, ostin siis niitä. Ostin myös sinkki-/seleeniporetabletteja, joita yritän nyt ottaa päivittäin. Käytän myös lukemattomia muita ravintolisiä, kuten sitä magnesiumia , rautaa jne...

Suurimmat haasteeni ovat liikunnan lisäämisessä sekä alkoholin vähentämisessä. Myös ns. luonnonmukaista ravintoa tulisi syödä enemmän. Yksi (teko)syy on uupumus ja aikaansaamattomuus: en jaksa käydä kaupassa saati valmistaa itse ruokia. Tulee usein syötyä vähän mitä sattuu.

Kilpirauhaskontrolli edelleen varaamatta; piti mennä jo pari kuukautta sitten. En saa aikaiseksi.. -en saa oikein mitään aikaiseksi. Täytyy yrittää hoitaa asia pian...

Ajattelin laatia itselleni listan hyvistä ja huonoista ruoka-aineista. Aion yrittää, saanko ruokavaliolla mitään muutosta aikaan.

Eilen isä ja äiti olivat täällä kylässä. Mieheni kutsui heidät ja kävi oikein hakemassa heidät, sillä isäni ei pysty vielä huonon kuntonsa vuoksi kävelemään ilman tukea. Oli tosi hienoa, että isä jaksoi tulla. Mutta... minä olin taas apaattinen ja väsynyt; piti vähän väliä käydä lepäämässä hetki, ja seurustelin ruokapöydässä varsin laiskasti. Tuli taas todella huono omatunto. Tärkeitä hetkiä elämässä, ja minä haluaisin vain levätä tai nukkua. En jaksanut edes lähteä mukaan viemään heitä kotiin. :( Ja tämä oli vanhemmille tosi iso juttu, että pääsivät ekan kerran yli puoleen vuoteen yhdessä kylään.

Haluaisin vain jaksaa elää...

Kertokaa ihmeessä, jos teillä on kokemuksia tai tietoa aiheesta...

Kohtaamisia koulussa

On ihan oma taiteenlajinsa taivutella itsepäinen lapsi mukaan toimintaan. Kun lapsi on kerran päättänyt, että minähän en tee nyt mitään enkä osallistu mihinkään, on siinä työmaata kerrakseen. Tänään keskustelin varmaan puoli tuntia koulun eteisessä pienen, kiukkuisen ja jääräpäisen pojan kanssa, joka oli vakaasti päättänyt, ettei osallistu ulkoliikuntaan, kun kaikki ei mennytkään hänen tahtonsa mukaan. Lopulta pääsimme ulos ja kiukkukin unohtui. Onneksi meitä oli kolme aikuista, joten tilanne saatiin hoidettua näin, kahden muun aikuisen ollessa oppilaiden kanssa ulkona.

Tänään tunsin myös suurta myötätuntoa pientä ja hentoa venäläispoikaa kohtaan, joka on asunut Suomessa kuukauden. Hänelle piti opettaa englantia, kun hän ei puhu vielä edes suomea. Saimme kuitenkin kommunikoitua ja tehtävät tehtyä. Hän sai ilmaistua, ettei viihdy Suomessa, ja ettei hänellä ole yhtään kavereita. Yritin rohkaista ja tsempata poikaa. Iltapäivällä näin hänet hieman iloisempana askartelutyön ääressä. Alku on usein hankalaa, mutta näillä maahanmuuttajalapsilla muutos yleensä tapahtuu silminnähden, hetimmiten kun he alkavat omaksua kieltä.

Tänään koettiin myös yhden oppilaan kanssa niin suuria vaikeuksia matematiikassa, että hän itse halusi jäädä välitunniksi luokkaan saamaan lisäohjausta. Kotona ei kukaan oikein ole auttamassa läksyissä ja näin ollen läksyt ovat aina tekemättä, sääli. Mutta oppilaalla itsellään on valtaisa innostus oppia ja tehdä. Ihailtavaa urheutta.

Tehdessäni lähtöä isot "kovispojat" kerääntyivät koulun pihalla ympärilleni puhumaan mukavia. Kovan kuoren alla on suloisia pieniä lapsia.

Tajusin taas tämän päivän jälkeen, että palkitsevaa tässä työssä on kohdata mitä erilaisempia lapsia, ja ehkä jopa ajoittain olla avuksi. On ihanaa huomata, että tykkää siitä työstä, mitä tekee. En tiedä, kuinka usein tällaista oivaltaa, tai pysähtyy ajattelemaan. Aamuisin ahdistaa, kun kello soi, ja usein töissäkin saattaa väsyttää. Mutta silti... aivan mahtavaa saada olla mukana näiden lasten elämässä.

Huomenna olisi työpäivä poikkeuksellisesti lauantaina.. siitä hyvästä saamme keväälle yhden ylimääräisen vapaapäivän. Tarkoituksena on, että myös lasten vanhemmat osallistuisivat huomiseen koulupäivään; saa nähdä miten aktiivisesti kodeista tullaan, tai päästään mukaan.

Rankentavaa keskustelua kaivataan..

Juttelin äsken ihmisen kanssa, joka on hyvin kärkäs mielipiteissään. Hän saa minut kimpaantumaan. Hänelle kaikki on mustavalkoista, joko tai.

Tänään keskustelumme yltyi väittelyksi, lopulta melkeinpä riidaksi. Hän sanoi, että kyllä kolmikymppisen pitää jo tietää, mitä elämältään haluaa.. No, minäpä en tiedä.

Hän myös haukkui koululaitoksen pystyyn; siellä kun kuulemma kaikki lapset tasapäistetään heikoimpien tasolle.. en yhdy siihenkään. (Hulluinta on, ettei kyseisellä ihmisellä ole minkäänlaista omakohtaista kosketusta koulumaailmaan..)

Ihminen, joka ei kuuntele toisen näkökulmia eikä edes yritä ymmärtää, saa mut turhautumaan.

-Raivostumaan!

Tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen...

Tänään on ollut taas selkeästi parempi olo. Elämäni on kuin jonkinlainen vuoristorata. Koskaan ei oikein tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu, tuleeko sieltä ylä- vai alamäki... pitääkö kiljua vai voiko hengähtää.

Olen ollut itselleni armollinen tänään. Olen ajatellut valtavasti, ja pitkästä aikaa kirjoitin kirjeen. En ole varmaan kirjoittanut oikeaa kirjettä kymmeneen vuoteen (postikortteja ei lasketa).. sitä kirjoittaessani, vaikken kirjoittanutkaan mitään omasta olostani, oivalsin asioita itsestäni, ja koin jonkinlaista helpotuksen tunnetta. Kuin olisin saanut osittain jotakin anteeksi; selityksiä, vastauksia, lämpimän kädenpuristuksen.. jokin minussa heräsi kannustamaan: älä ole liian kova itsellesi.

Pari päivää oman pään sisällä, oman navan ympärillä, korvissa kaikuen vain minä minä minä.. nyt voikin taas avata silmät ja katsella maailmaa... nähdä lasten hymyileviä kasvoja... syksyiset puut... oravan loikkimassa tien yli... pilvien purjehtivan taivaalla... ja tajuta miten pieni sitä itse onkaan ongelmineen tässä kaikessa.

Olen oivaltanut, että kenties suurin haasteeni ja suruni on se, että olen niin ristiriitainen siinä, mitä ihannoin, ja miten todellisuudessa lopulta toimin. Tuntuu, että kaikki elämässäni kiteytyy siihen... aivan kaikki.

.. Kuuluisa kasvatusteoreetikko Rousseau julisti, että ihmisen tulee itse kasvattaa ja ruokkia omat lapsensa, ja ettei mikään saisi vapauttaa ihmistä vanhemmuudestaan. Silti, vailla minkäänlaisia omantunnontuskia, hän hylkäsi omat lapsensa.

Suuri haaste toimia käytännössä, kuten teoriassa ajattelet... kuin seistä ajatustensa takana. Onhan siinä jo puolet kaunista, jos ajattelet teoriassa oikeamielisesti ja jalosti.. mutta miten siihen sitten voikaan yhdistyä käytännössä niin suurta vääryyttä, tappioita, saavuttamatta jääneitä unelmia..?

Pitääkö siihen olla lupa, että saa olla surullinen?

Olo on taas tänään ollut aavistuksen parempi. Arki antaa muuta ajateltavaa; arki on hyvä asia.

En ole koskaan oikein sallinut itselleni sitä, että saisin valittaa mistään. Aina jos valitan, mistä hyvänsä, koen jälkikäteen olevani täysi luuseri. Se, että kirjoitin eilen kokevani henkistä pahaa oloa, kaduttaa minua tänään. En siis haluaisi olla rehellinen edes omissa tunteissani. Aina jos päästän ulos jotakin "pahaa", haluaisin vetää sen hetimmiten takaisin.

Jos erehdyn vihjaamaan ystävälle, että nyt vähän masentaa, havahdun varsin pian siihen, että enhän minä saa sanoa niin; en ole antanut itselleni lupaa sanoa niin! Anteeksi, että valitin. Kaikki on hyvin. Hymyilyttää. En todella oikeasti tarkoittanut sitä mitä sanoin, en ihan sillätavalla... liioittelin.. unohda koko juttu... Puhutaan mieluummin siitä, miten sinulla menee.

En tiedä mitä sitten pelkään. Häpeän olla heikko. Vaikka herkkyys voi olla myös suuri vahvuus. Ehkä pelkään, että minut tuomittaisiin; kuinka paljon ihmiset voivat ymmärtää? Annoin ehkä sen kuvan, ettei minulla ole läheisiä ystäviä... on minulla.... vika on minussa itsessäni. Uskon, että ystäväni ymmärtäisivät, mutta en halua kuormittaa... enkä halua kenenkään tietävän mitä kaikkea väärää olen tässä elämässä tehnyt. Tänään jo meinasin alkaa töissä itkemään, kun mainitsin ohimennen vanhemmalle opettajalle eräästä elämänvaiheestani, ja hän sanoi myötätuntoisesti ymmärtävänsä. Myötätunto saa minut itkemään. Onneksi sain pidettyä itseni skarppina....

Omassa yksinäisyydessäni voin itkeä, se helpottaa. Tänään itkin pitkästä aikaa omaa oloani. Mutta auta armias, jos murrun jonkun nähden.. mietin sitä monta vuotta jälkeepäin ja häpeän. Kerran itkin töissä, työkaverin edessä. Se oli yksi vaikeimmista paikoista.. Tunsin olevani niin heikko ja haavoittuva, että kuolisin siihen paikkaan. Tuntui, etten voisi enää mennä töihin näyttäytymäänkään. Ehkä sitten itkeminen julkisesti olisi vasta sallittua, jos joku kuolisi.

En tiedä, miksi on näin.

Musta möykky sisälläni

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, ajatukseni olivat muutossa, se oli silloin iso asia ja suuri elämänmuutos, jonka toteutuminen jännitti. Nyt se on sitten todellisuutta, on talo ja asuntolaina. Olemme viihtyneet hyvin. Silti välillä arveluttaa. Onko tämä se elämä, jossa haluan olla. Toisinaan olo on levoton kuin villieläimellä, joka on suljettu häkkiin, ja joka haluaisi vain juosta kauas pois; purkaa kaiken voimansa siihen, että sinkaisee matkaan.

Olen aina ollut ailahteleva; mutta nyt enemmän kuin koskaan ennen. Mies kuittasi keskustelunavaukseni kriisituntemuksistani sanomalla "aijaa... hei monelta se elokuva alkaa..."

Mua ahdistaa. Oikeastaan kaikki. En koe voivani tai haluavani kirjoittaa tänne täysin rehellisesti kaikesta siitä, mitä on meneillään ja mitä koen. Ehkä joskus kirjoitan, ehkä en, eihän minun toki täydy. Mutta johonkin se kaikki täytyisi voida purkaa. Mihin? Olisin varmaan terapian tarpeessa. Ei ole ketään, kenelle voisin kertoa täysin avoimesti kaikesta, en vain voi.

..Syvälliset yhteydet elämästäni puuttuvat... joku hassu, puolittainen avautuminen on saattanut tapahtua pubin nurkkapöydässä miehelle, jolle on aina ollut helppo jutella, mutta joka ehkä kuuntelee ja ymmärtää vain siksi, että hänellä on taustalla taka-ajatus. Hetken yhteys ja ymmärrys riittää kuitenkin viemään minut taas sisäisten möykkyjeni kanssa muutaman askeleen eteenpäin. Kotona oma mies on aina niin iloinen ja pintasuuntautunut, ettei häneen oikein saa syvää yhteyttä, kuin hetkittäin, tai siis... itse on aina tehtävä keskustelunavaus ja vietävä keskustelua eteenpäin, jotta se kantaisi.

Ehkä joudun kirjoittamaan joitakin tuntemuksiani vanhanaikaisesti pöytälaatikkoon. Ikävää siinä on vain se, että tyhjä paperi, joka hiljalleen täyttyy sanoilla, ei koskaan vastaa takaisin. Minä itse uskottelen voivani antaa vastaukset kysymyksiini.. toki alitajunta työstää ja prosessoi kirjoittamaani, ja alkaa tarjota näkökulmia... mutta ne ovat silti vain minun näkökulmiani, ja siksi puolueellisia. Kuka minä olen nostamaan itseni jalustalle ja oikeuttamaan tekoni; kuka minä olen päättämään, että saan aina anteeksi kaiken, tehdyn ja tekemättömän, vain siksi, että minulla on syyni? Toki avaimet vastauksiin ja ratkaisuihin ovat sisälläni, mutta tarvitsisin jonkun viitoittamaan tietä; näyttämään, kuinka karttaa luetaan.

Mulla on oikeesti juuri nyt tosi paha olla. Valehtelen jo itsellenikin. Tarvitsen vapautuksen; kaikesta tekemästäni. Silti haluan, että minun olisi hyvä olla näin, juuri tässä. En halua pois, mihinkään. Ja silti haluan. Kaipaan kipeästi, kaikkea muuta. Kaipaan niin, että tekisi mieli hypätä korkealta ja kovaa; johonkin tuntemattomaan,; unohtaa kaikki mitä on koskaan ollut; alkaa alusta.

Tuskakohtauksia ja toipumista

Kun aikanaan otin epäpätevänä työntekijänä vastaan viransijaisuuden, alkoivat kahden kuukauden kuluttua siitä aivan suunnattomat stressin oireet. Niin voimakasta oirehdintaa en ollut koskaan eläissäni kokenut. Podin pari kuukautta totaalista unettomuutta, olin vähän väliä sairaslomalla ja sain elämäni ensimmäiset unilääkkeet. Sitten kun uni alkoi tulla, aloin saada yöllisiä tuskakohtauksia. En tiedä, mitä ne olivat, mutta minä nimesin ne tuskakohtauksiksi, koska ne olivat juuri sellaisia; täynnä tuskaa. Saatoin säpsähdellä yön aikana monta kertaa hereille aivan paniikissa, kokemukseen, että happi loppuu, sydän tykyttää... apua, mitä tapahtuu, olenko vielä hengissä, kuolenko...??!!! Se oli jotakin aivan hirveää.

Aloin sitten työstää oloani ja hiljalleen yölliset ongelmani alkoivat jäädä pois; aloin taas nauttia nukkumisesta. Aloin tietoisesti suhtautumaan työhön rennommin... tajusin, ettei minulta kukaan voi odottaa huippusuorituksia, sillä enhän minä ole pätevä. Ei kukaan voi olettaa, vaatia tai kuvitella, että osaisin kaiken. Palavereita jännitin ehkä eniten.. mitä jos joku asiantuntija kysyisi jotakin, mihin en vain osaisi vastata... täytyisikö minun heti palaverin alkuun tiedottaa kaikille, että minä en sitten muuten ole pätevä, älkää olettako mitään.. No, nekin menivät omalla painollaan kun lakkasin murehtimasta.. matalalla profiililla, hyvin valmistautuneena, ja samalla rennosti omana itsenäni niistä suoriuduin ja kaikki meni aikalailla nappiin. Aloin luottaa itseeni.

En tiedä, mitä alitajunnassani on viimeviikolla pyörinyt, (tai no, oikeastaan tiedän, mutta ei ihan kaikkea viitsi täällä vuodattaa..) kun heräsin taas kahtena yönä näihin tuskakohtauksiin.. Niitä ei ole tainnut olla yli puoleentoista vuoteen.. Säpsähdin voimalla hereille ja pelästyin; mitä tapahtui, kuolinko juuri??? Sitten raskasta hengitystä, jonka tiedostaa kokoajan, ja yrittää pysyä valveilla, jotta ei lakkaisi hengittämästä.

Yleisfiilis on kuitenkin kaikenkaikkiaan ihan hyvä. Koen jopa olevani onnellinen. Vaikkakin edelleen hyvin levoton.

Eilen meillä oli miehen kaveri kylässä; join itseni humalaan ja näin nukkumaan mentyäni ehkä maailman kreiseintä unta: Salkkareiden Ismo ja Seppo ryömivät ulos jostakin putkesta, ja Sepon naama oli ihan jäässä ja hän huuteli hullunlailla apua. Jotkut hemmot riensivät puhaltamaan Sepon kasvoille lämmintä ilmaa jollakin puhaltimella.... Se oli se Saarenmaan 80-prosenttinen vodka... ei olisi pitänyt.. :D

Lasten raivokohtaukset

Varoitus: Tämä on pitkä juttu, jonka olisi voinut kertoa paljon lyhyemmin. Toisekseen, lopussa annetaan ohjeita ja vinkkejä, joita joku muu osaisi varmasti antaa paljon paremmin. Nämä ovat vain minun näkemyksiäni ja kokemuksiani, en ole hyvä neuvonantaja. Jos aihe kiinnostaa sinua, voisinkin haastaa sinut kertomaan omia kokemuksiasi aiheesta, tai antamaan vinkkejä siitä, miten kannattaisi toimia; miten sinä toimisit?

...Minua siis pyydettiin kirjoittamaan blogiini postaus siitä, miten raivokohtauksen saanut lapsi voidaan (oikeaoppisesti) taltuttaa. Loistava aihe, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että oma kokemukseni aiheesta rajautuu vain työelämän sarakkeelle. Omia lapsia kun ei ole, en voi tietenkään tietää (enkä esittää tietäväni) millaista on olla äiti, ja millaista on äidin roolissa asettaa lapsille rajoja. Se on varmasti ihan eritavalla haastavaa, kuin opettajan tai muun työkseen kasvattavan roolissa.. äitinä sitä on lapsistaan vastuussa 24/7, ei voi vain perjantaina huokaista, että huh huh, maanantaina jatketaan...

... Työntekijän roolissa oman lisähaasteensa puolestaan tuonee se, että joudut pitämään kuria jonkun toisen lapsille. Et voi aina tietää, millaiset pelisäännöt lasten kodeissa on; koulussa noudatetaan koulun pelisääntöjä, ja kukin opettaja ja kasvattaja värittää niitä sääntöjä vielä sitten (huomaamattaankin) omien näkemystensä kaltaisiksi. Täytyy kuitenkin olla varsin hienovarainen, ja pystyä tarvittaessa jäkikäteen perustelemaan toimintansa.

En siis koe olevani millään tasolla asiantuntija tässä jutussa, työnkään puolesta. Toki niin teoria kuin käytäntökin ovat opettaneet paljon, mutta yhtä paljon on yhä opittavaa. Tosin, aika kovan lähtölaukauksen lasten ja nuorten maailmaan varmasti antoi työni psykiatrisen osaston ja -koulun maailmassa. Siellä turpiin meinasi tulla harva se päivä ja muistoksi kehooni jäi pysyvä arpi eräästä väkivaltaisesta tilanteesta, jossa kaikki kävi niin äkkiä, etten yksinkertaisesti ehtinyt ajatella, miten olisi järkevintä toimia. Silloin en todellakaan vielä tiennyt, mitä pitäisi tehdä, jos joku meinaa heittää minua tuolilla päähän, hyökätä kimppuuni tai päättää yhtäkkiä hajottaa luokan tietokoneet. Enkä tiedä, tietäisinkö vieläkään; voiko sitä koskaan täysin tietää.. Ne tilanteet syntyvät niin salamannopeasti, ettei aikaa miettimiseen ole. Kokemus ja teoriatieto tuovat toki varmuutta.

Se on aina varsin häkellyttävä tilanne, kun näkee lapsen kokevan niin valtavaa pahanolon tunnetta, ettei mikään mikä osuu hänen tielleen, säästy hänen raivoltaan. Ajan kanssa kuitenkin niitä tilanteita oppii jossakin määrin ennakoimaan, alkaa saada takaraivoonsa jonkinlaisen toimintamallin, joka naksahtaa päälle tilanteen kehittyessä. Tietynlainen määrätietoisuus näkyy ulospäin: kun aikuinen luottaa siihen, että tästä selvitään, lapsikin vaistoaa sen. Jo se voi rauhoittaa tilannetta.

(kiukkuiset söpöliinit löytyivät googlesta)

Kaikki lapset käyttäytyvät toisinaan haastavasti, ovat pahantuulisia, kiukkuisia ja väsyneitä. Silloin on tavallista alttiimpi turhautumaan. (Ja tämähän pätee meihin aikuisiinkin..) On myös lapsia, jotka tuntuvat hermostuvan ja turhautuvan jatkuvasti. Heillä ei ole käytössään keinoja, joilla hallita omia tunteitaan; sietää pettymyksiä ja turhautumista. He voivat (myös tiedostamattaan) testata aikuisen rakkauden ja sietokyvyn rajoja... hyväksyykö tämä aikuinen minut, vaikka käyttäydyn huonosti? Lapsi haluaa horjuttaa aikuista, vaikka ei viimekädessä tahdokaan aikuisen horjuvan.

Voisi kai sanoa, että loppupeleissä lasten raivokohtaukset kiteytyvät pohjimmiltaan erilaisiin taitoihin ja niiden opetteluun. Jos ei vielä hallitse kärsivällisyyden taitoa, ei aina voi jaksaa odottaa omaa vuoroaan... ja jos sosiaaliset taidot ovat vaillinaiset, saattaa ihmisiä tulkita väärin ja räjähtää aivan syyttä. Matikan kokeesta saatu huono numero voi aiheuttaa itkua ja hampaiden kiristystä, jos ei kykene käsittelemään pettymyksen tunteita. Tai jos sanavarasto ei riitä ilmaisemaan omia tuntemuksia, saa ne ainakin ilmi raivostumalla.. Raivokohtauksen taustalla on siis aina jokin perimmäinen syy. Aikuinen on myös esimerkiksi saattanut arvioida lapsen kestokyvyn yläkanttiin ja ottaa lapsen mukaan johonkin pitkästyttävään tilaisuuteen, jossa tämä ei yksinkertaisesti jaksa olla niin kauan kuin oli tarkoitus. ( Toki myös uhmaikä on oma lukunsa, kun lapselle syntyy tarve itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmistaan).

Kun siis lapselta vaaditaan enemmän, kuin mihin hänen taitonsa ja kapasiteettinsa yltävät, hän ei kykene suhtautumaan joustavasti ja sopeutuvasti. Raivokohtaus voi kehittyä seurauksena siitä. Jos lapsi ei kykene joustamaan, ja aikuinen alkaa kesken raivarin vaatia lasta ojennukseen olemalla myös itse joustamaton, syntyy ainoastaan kaaos, joka ei synnytä mitään rakentavaa. Raivarin ollessa päällä, ei siis ole paras mahdollinen hetki alkaa opettaa lapselle joustavuutta, etenkään pakottamalla, kiristämällä, uhkailemalla tai saarnaamalla..

Mielestäni keskeinen asia on, että lapsen kokemat tunteet sallitaan; otetaan ne tasapainosena aikuisena vastaan.. aikuisella on jo työkaluja käsitellä ikäviä tunteita... hän toimii ikäänkuin lapsen pahanolon sijaiskokijana, keventäen lapsen kokemaa kuormitusta. Samalla hän osoittaa lapselle, että pahat tuntemukset eivät tee kenestäkään ihmisenä pahaa... silti välitetään ja rakastetaan, vaikka suututtaa. Tärkeää on kuitenkin myös täsmentää, että vaikka vihainen saa olla, ei mitään saa silti rikkoa, eikä ketään satuttaa.

Jos raivokohtaus yltyy niin rajuksi, että lapsi alkaa hajottaa jotakin, tai on vaarassa satuttaa itseään tai toisia, on holding eli kiinnipito varsin hyvä menetelmä. Monet tuntemani erityislasten parissa työskentelevät kasvattajat käyttävät menetelmää myös kotona omiin lapsiinsa.

Kiinnipito tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi suljetaan tiukkaan syliotteeseen ja pidellään tiukasti kiinni, välittäen näin lapselle turvallisuuden tunnetta ja rakkautta. Lapsi yleensä alkaa rimpuilla, potkia, huitoa, itkeä ja huutaa kahta kovemmin.. lapsi saattaa myös sylkeä ja raapia, sekä käyttää harvinaisen aggressiivista kieltä. Vastustusvaihe kestää aikansa; lapsi saa näin huutaa tuskansa ja pahan olonsa ulos, ja samalla tuntea itsensä hyväksytyksi.

Kiinnipidon aikana lapsen kanssa ollaan kokoajan vuorovaikutuksessa. Hänelle voidaan rauhallisella äänellä esimerkiksi kertoa, miksi näin toimitaan, ja että päästetään irti sitten, kun lapsi kykenee rauhoittumaan.

Kiinnipito EI ole rangaistus, eikä sillä ole tarkoitus satuttaa tai alistaa lasta. Se voi sivustakatsojan silmin näyttää varsin hurjalta, mutta sen tarkoitus on auttaa lasta. Se on rajan asettamista ja turvallisuudentunteen luomista. Kun on oikein paha olla, kiinnipidolla voidaan osoittaa, että jokin ja joku tässä maailmassa on vahvempi kuin se viha, joka sisällä myllertää. Tärkeää on, että aikuinen on kokoajan rauhallinen ja määrätietoinen.

Kun lapsi alkaa rauhoittua, hän ei enää vastusta kiinnipitoa, jolloin otetta voidaan alkaa hiljalleen hellittämään. Tämän jälkeen pahan olon syistä voidaan keskustella. Lapsi on kiinnipidon jälkeen usein varsin herkässä tilassa ja kaipaa fyysistä ja henkistä läheisyyttä. Aikuinen voi esimerkiksi juteltaessa silitellä lapsen selkää tms. Tärkeää on, että kiinnipito päättyy aina kokemukseen hyväksymisestä.

Muita vinkkejä kaikenlaisten raivokohtausten hallintaan, sekä ennaltaehkäisyyn:

-aikuinen tekee viimekädessä kaikki päätökset. Lapselle voi kuitenkin antaa vaihtoehtoja, joista hän saa itse valita. Näin lapsi kokee voivansa vaikuttaa omiin asioihinsa, mikä vähentää uhmaamisen tarvetta.

-perustele lapselle asiat

- anna lyhyitä ja selkeitä ohjeita (esim. "käyttäydy kunnolla" on liian epämääräinen, sen sijaan "syö ruoka pöydän ääressä" on konkreettisempi..)

-älä kysy raivoavalta lapselta "miksi?", sen sijaan sanoita tilannetta hänen puolestaan: "näen, että sinua harmittaa"..

-osoita empatiaa, se antaa lapselle kokemuksen, että hänen tunteistaan välitetään

-pysy rauhallisena, ole johdonmukainen äläkä anna periksi

-kerro lapselle etukäteen, kuinka paljon on vielä aikaa tai kuinka monta kertaa ehtii tehdä jonkun kivan tekemisen (esim. ehdit pelata vielä yhden pelin, tai laskea liukumäestä kolme kertaa) sen sijaan, että ilmoitat ajan loppuvan NYT..

-älä provosoidu, älä vastaa kiukkuun kiukulla. Rauhallisuus rauhoittaa myös lasta.

-älä uhkaile tai kiristä raivoavaa lasta

-laatikaa yhdessä lapsen kanssa säännöt, kuinka tulee käyttäytyä

-älä vähättele lapsen tuntemaa kiukkua äläkä vitsaile raivoavan lapsen kustannuksella

-älä tee tilanteesta suurta numeroa

-anna positiivista huomiota hyvästä käytöksestä

-opettele ennakoimaan, kiukun kytiessä vie lapsen huomio johonkin muuhun asiaan tai tee jotakin yllättävää ;) (toimii joskus..)

-tarvittaessa omia hermojaan voi viilentää vaikka viereisessä huoneessa. Jos lapsi vahingoittaa itseään tai rikkoo jotakin, silloin häntä ei saa jättää yksin. Muutoinhan kukaan ei ole huutoonsa kuollut..

-muista, että raivoava lapsi harvemmin on tahallisesti tuhma... hän käyttäytyisi kunnolla, jos vain suinkin osaisi ja pystyisi..

Aika legendaarinen kysymys on, miten tulisi toimia, kun lapsi järjestää kohtauksen ruokakaupassa, itkee ja rääkyy, haluaa karkkia tai leluja jne.. joku äiti ehkä häpeää lapsen huutoa niin, että myöntyy ostamaan lapselle sen mitä hän haluaa. Toinen äiti kantaa lapsen autoon ja jättää ostostenteon kesken. Kolmas äiti antaa lapsen huutaa ja pysyy tyynenä, eikä välitä sivullisten katseista; pääasia että pysyy tiukkana loppuun asti. Neljäs äiti olisi ehkä vähän hassu ja heittäytyisi kaupan lattialle sätkimään ja huutamaan samallatavalla kuin lapsi, jolloin lapsi häkeltyisi niin, että unohtaisi kiukutella.. Viides äiti jättäisi koko lapsen suosiolla kotiin.

Miten sinä toimit/toimisit? Ja olisiko sinulla jotakin parempia vinkkejä raivokohtausten taltuttamiseen?