Iltapäivällä juhlistettiin pienimuotoisesti miehen synttäreitä. Äitikin pistäytyi tuomassa pienen lahjan; juotiin kahvit ja syötiin kakkua, jonka senkin äiti toi.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Kakkukahvittelut
Tänään kävin yrittämässä onneani pääsykokeiden ensimmäisessä, kirjallisessa vaiheessa.. -lupasinhan vielä yrittää, kun viimevuonna toisesta vaiheesta tipahdin. Katsotaan kuinka eukon käy.. Koevalvojan paidassa luki: "Siperia opettaa... Niin minäkin!" (Tämä kuvastanee hyvin, mille alalle pyrin kouluttautumaan..)
Iltapäivällä juhlistettiin pienimuotoisesti miehen synttäreitä. Äitikin pistäytyi tuomassa pienen lahjan; juotiin kahvit ja syötiin kakkua, jonka senkin äiti toi.
Iltapäivällä juhlistettiin pienimuotoisesti miehen synttäreitä. Äitikin pistäytyi tuomassa pienen lahjan; juotiin kahvit ja syötiin kakkua, jonka senkin äiti toi.
torstai 6. toukokuuta 2010
Itsekehua
Olen nyt rypenyt kaksi viikkoa sairaslomalla leikkauksen jälkeen, ja ollut niin kipeä kuin olla ja saattaa. On ollut aikaa märehtiä ja kieriä itsesäälissä sängynpohjalla.. siispä ihan hyvään saumaan otan vastaan haasteen, jonka Este lähetti minulle. Haasteena kertoa viisi hyvää asiaa itsestäni..
1. Välitän. Haluan, että kaikilla on hyvä olla, siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Ja käytännössä teen kaikkeni sen eteen, että näin olisi. Siinä missä panostan henkilökohtaisiin ihmissuhteisiini, panostan myös muihin ihmisiin ja elolliseen. Ulkokuoreltani olen usein olevinani viileä, enkä oikein ole koskaan osannut näyttää tunteitani, mutta olen alkanut oppia avautumaan. Eräs ihminen sanoi minulle taannoin, että vaikka jollain tasolla esitän olevani kova ja viileä, niin "todellisuudessa sä välität ihan helvetisti". Se osui herkkään kohtaani, ja tajusin, että sehän voi olla hieno asia, että välittää. Minä kuuntelen ihmisten surut, otan työpaikoilla uudet ihmiset siipieni suojaan, jotta he sopeutuisivat helpommin, autan mummot suojatien yli ja jään työpäivän jälkeen lohduttamaan surullista oppilasta. Vaikka tietyssä määrin tulee olla itsekäskin, ei epäitsekkyys ota mitään pois.
2. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. Ihan totta. Niin pienistä, että joskus se huvittaa. En ole kateellinen, jos kaverit matkustavat eksoottisiin maihin, kun minä saan työpäivän jälkeen relata ja syödä kunnon herkkuvoileivän.., tehdä lenkin metsässä, viettää koti-iltaa miehen kanssa ja katsoa hyvän leffan, lukea kirjaa, käydä saunassa, istua iltaa ystävien kanssa, lähteä mökkeilemään jne. Vesisateen ropinakin on jo niin järjettömän hieno juttu, että voin vain olla ja fiilistellä. Ajan kanssa yhä enemmän ja enemmän oppii arvostamaan niitä pieniä asioita, koska ne ovat pohjimmiltaan niitä suurimpia.
3. Olen kaikkiruokainen. Tällä en itseasiassa tarkoita ravintoa, vaikka lähes mitä tahansa syönkin. Tarkoitan tällä sitä, että olen valmis kokeilemaan (lähes) kaikkea. Olen utelias ja viehätyn asioista helposti. Vaikka pitäisi lukea kirja mutterin rakenteesta, koen että aina voi jotakin uutta oppia. Uudet jutut, kirjat, ihmiset, elämykset... antavat aina jotakin uutta ja lisää tähän kokonaisuuteen. Mieli on hyvä pitää avoimena. Elämä on opintomatka :)
4. Olen taiteellinen. Heh. No todellisuudessa ainakin yritän. Pääasia ei ole se, kuinka lahjakas jossakin on, vaan se, miltä tuntuu, kun saa tehdä jotakin. Tykkään maalata, piirtää, askarrella, valokuvata, soittaa pianoa ja rumpuja jne.. Saan kaikesta tästä iloa, energiaa ja voimaa.
5. Osaan nauraa itselleni. En enää suhtaudu niin vakavasti kaikkeen itsessäni, kuin aikaisemmin.
Kiva kehua itseäänkin joskus, vaikka sitä miettii, että meniköhän nyt jotenkin överiksi. :D
1. Välitän. Haluan, että kaikilla on hyvä olla, siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Ja käytännössä teen kaikkeni sen eteen, että näin olisi. Siinä missä panostan henkilökohtaisiin ihmissuhteisiini, panostan myös muihin ihmisiin ja elolliseen. Ulkokuoreltani olen usein olevinani viileä, enkä oikein ole koskaan osannut näyttää tunteitani, mutta olen alkanut oppia avautumaan. Eräs ihminen sanoi minulle taannoin, että vaikka jollain tasolla esitän olevani kova ja viileä, niin "todellisuudessa sä välität ihan helvetisti". Se osui herkkään kohtaani, ja tajusin, että sehän voi olla hieno asia, että välittää. Minä kuuntelen ihmisten surut, otan työpaikoilla uudet ihmiset siipieni suojaan, jotta he sopeutuisivat helpommin, autan mummot suojatien yli ja jään työpäivän jälkeen lohduttamaan surullista oppilasta. Vaikka tietyssä määrin tulee olla itsekäskin, ei epäitsekkyys ota mitään pois.
2. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. Ihan totta. Niin pienistä, että joskus se huvittaa. En ole kateellinen, jos kaverit matkustavat eksoottisiin maihin, kun minä saan työpäivän jälkeen relata ja syödä kunnon herkkuvoileivän.., tehdä lenkin metsässä, viettää koti-iltaa miehen kanssa ja katsoa hyvän leffan, lukea kirjaa, käydä saunassa, istua iltaa ystävien kanssa, lähteä mökkeilemään jne. Vesisateen ropinakin on jo niin järjettömän hieno juttu, että voin vain olla ja fiilistellä. Ajan kanssa yhä enemmän ja enemmän oppii arvostamaan niitä pieniä asioita, koska ne ovat pohjimmiltaan niitä suurimpia.
3. Olen kaikkiruokainen. Tällä en itseasiassa tarkoita ravintoa, vaikka lähes mitä tahansa syönkin. Tarkoitan tällä sitä, että olen valmis kokeilemaan (lähes) kaikkea. Olen utelias ja viehätyn asioista helposti. Vaikka pitäisi lukea kirja mutterin rakenteesta, koen että aina voi jotakin uutta oppia. Uudet jutut, kirjat, ihmiset, elämykset... antavat aina jotakin uutta ja lisää tähän kokonaisuuteen. Mieli on hyvä pitää avoimena. Elämä on opintomatka :)
4. Olen taiteellinen. Heh. No todellisuudessa ainakin yritän. Pääasia ei ole se, kuinka lahjakas jossakin on, vaan se, miltä tuntuu, kun saa tehdä jotakin. Tykkään maalata, piirtää, askarrella, valokuvata, soittaa pianoa ja rumpuja jne.. Saan kaikesta tästä iloa, energiaa ja voimaa.
5. Osaan nauraa itselleni. En enää suhtaudu niin vakavasti kaikkeen itsessäni, kuin aikaisemmin.
Kiva kehua itseäänkin joskus, vaikka sitä miettii, että meniköhän nyt jotenkin överiksi. :D
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Pitkä ja kivinen tie
Pitkä on ihmislapsen tie kasvaa aikuiseksi... oppia virheistään... ottaa vastuu tekemisistään ja nöyrtyä, kuitenkin samalla kantaen itseään ylpeydellä..
..Pitkä tie opetella näyttämään sisimpänsä ja tunteensa; uskaltautua avaamaan sydämensä, häpeilemättä... oppia asettamaan itsensä haavoittuvaksi; olla sekä herkkä että vahva.
Pitkä ja kivinen tie opetella luopumaan, jotta voisi saada jotakin... oivaltaa, että elämä ei odota.
Samalla kuitenkin ymmärtäen, ettei tarvitse kiirehtiä minnekään: voi olla tässä ja nyt.
...Pitkä tie oppia hyväksymään itsensä virheineen kaikkineen, kokematta olevansa paha. Opetella sanomaan ei; opetella sanomaan kyllä.. opetella sanomaan kiitos ja anteeksi.
...Opetella heittäytymään kaikkeen täysillä, pelkäämättä... ottaa riskejä, ja hyväksyä, ettei vääriä valintoja ole, on vain valintoja.
Pitkä ja kivinen tie kasvaa aikuiseksi, kadottamatta lasta itsessään.
..Pitkä tie opetella näyttämään sisimpänsä ja tunteensa; uskaltautua avaamaan sydämensä, häpeilemättä... oppia asettamaan itsensä haavoittuvaksi; olla sekä herkkä että vahva.
Pitkä ja kivinen tie opetella luopumaan, jotta voisi saada jotakin... oivaltaa, että elämä ei odota.
Samalla kuitenkin ymmärtäen, ettei tarvitse kiirehtiä minnekään: voi olla tässä ja nyt.
...Pitkä tie oppia hyväksymään itsensä virheineen kaikkineen, kokematta olevansa paha. Opetella sanomaan ei; opetella sanomaan kyllä.. opetella sanomaan kiitos ja anteeksi.
...Opetella heittäytymään kaikkeen täysillä, pelkäämättä... ottaa riskejä, ja hyväksyä, ettei vääriä valintoja ole, on vain valintoja.
Pitkä ja kivinen tie kasvaa aikuiseksi, kadottamatta lasta itsessään.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Kasvuprosessia..
..Minä olen vielä kovin keskenkasvuinen. Kasvuprosessi jatkuu jatkumistaan. Elämä on labyrintti, jossa minä kävelen aina umpikujiin, ja joudun lopulta kääntymään kannoillani ja jatkamaan eri suuntaan. Nyt olen taas kävellyt harhaan.
Se pahin kolmenkympin kriisi on kai kuitenkin ohi..., oloni ei enää ole sairaalloisen levoton ja kaipaava, sekava ja keskeneräinen... olen oppinut paljon lyhyessä ajassa, ehkä eniten eräältä toiselta ihmiseltä. Hän on saanut minut katsomaan itseäni, todella katsomaan, pysähtymään ja katsomaan.
Se pahin kolmenkympin kriisi on kai kuitenkin ohi..., oloni ei enää ole sairaalloisen levoton ja kaipaava, sekava ja keskeneräinen... olen oppinut paljon lyhyessä ajassa, ehkä eniten eräältä toiselta ihmiseltä. Hän on saanut minut katsomaan itseäni, todella katsomaan, pysähtymään ja katsomaan.
Tällä hetkellä, kaiken tämän jälkeen, oloni on viisaampi ja kokeneempi kuin koskaan; samalla nuorempi kuin koskaan.. Uskon, että kaikki haluamani on vielä mahdollista, ja vielä on aikaa selvittää, mitä todella haluan.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Tiedotusluontoista
En aio lopettaa tätä blogia, vaikka mikä olisi! Ettäs tiedätte! ;) Nyt on vaan liikaa kaikkea muuta, vielä toistaiseksi.
Olisi paljon kaikkea kivaa mistä kirjoitella. Elämän pienistä suurista iloista: arjesta, elämyksistä, ajatuksista.....
Vaikka elämässä olisi hankalaa, ei se tarkoita sitä, että kaikki elämässä olisi hankalaa. Ei minun tarvitse sivuuttaa kivoja juttuja ja niistä kertomista vain siksi, että juttuvarastossa olisi myös paljon ikävää kerrottavaa.
.. siellä varastossani on kuitenkin enemmän niitä kivoja juttuja. Olenhan peruspositiivinen ihminen, joka ilahtuu niin pienestä kuin olla ja saattaa.
...Nykyhetkestä sen verran, että oloni on pikkuhiljaa alkanut rauhoittua niin, että mitään varsinaista kriisiä ei enää ole päällä.. ei niin kauan, kun on toivoa, että haluankin olla juuri näin..
..Tällä hetkellä odottelen kevättä ja kesää enemmän kuin muistan koskaan odottaneeni, vaikka rakastankin talvea ja lunta... ehkä tämä talvi on vain ollut niin harvinaisen pitkä... niin sään, kuin elämänikin osalta.
Olisi paljon kaikkea kivaa mistä kirjoitella. Elämän pienistä suurista iloista: arjesta, elämyksistä, ajatuksista.....
Vaikka elämässä olisi hankalaa, ei se tarkoita sitä, että kaikki elämässä olisi hankalaa. Ei minun tarvitse sivuuttaa kivoja juttuja ja niistä kertomista vain siksi, että juttuvarastossa olisi myös paljon ikävää kerrottavaa.
.. siellä varastossani on kuitenkin enemmän niitä kivoja juttuja. Olenhan peruspositiivinen ihminen, joka ilahtuu niin pienestä kuin olla ja saattaa.
...Nykyhetkestä sen verran, että oloni on pikkuhiljaa alkanut rauhoittua niin, että mitään varsinaista kriisiä ei enää ole päällä.. ei niin kauan, kun on toivoa, että haluankin olla juuri näin..
..Tällä hetkellä odottelen kevättä ja kesää enemmän kuin muistan koskaan odottaneeni, vaikka rakastankin talvea ja lunta... ehkä tämä talvi on vain ollut niin harvinaisen pitkä... niin sään, kuin elämänikin osalta.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Tilauksessa yksi irtiotto
Juuri nyt, jos voisin, ottaisin kuukauden lomaa, ja lähtisin johokin kauas, johonkin toiseen kaupunkiin. Yksi kuukausi riittäisi, tai no, hätätapauksessa viikkokin... Irtiotto... kaikesta... aikaa ajatella...
Olen oikeastaan tehnyt kaikki ne virheet, mistä minua aikoinaan varoitettiin. Virhe numero yksi: en ole koskaan asunut yksin. Muutin aikanaan vanhempien luota suoraan miehen luo. Kun sitten hankin ekan oman kämpän, en ehtinyt varsinaisesti asua siinä yksin kuin näennäisesti, kun nykyinen mieheni alkoi olla siellä aina, ja muuttikin pian luokseni.
Kaipaan sitä, että olisin aivan omillani. Haluaisin niin kokea sen. Tulisin ja menisin, ihan miten haluaisin. Tapaisin ketä haluaisin ja koska haluaisin. Sisustaisin kotini juuri niinkuin itse haluaisin. Kutsuisin vieraita aina, kun haluaisin. Menisin nukkumaan kun väsyttää, ja jos haluaisin lukea yöllä, kukaan ei marmattaisi yövalosta.
Itsekästä? Keskenkasvuista? Kriiseilyä?
Joku varmaan kysyisi, että miksi et sitten vain lähde ja elä yksin..?
En halua.
No älä sitten valita..?
Miksi koskaan mitenkäänpäin ei tunnu olevan hyvä? Vaikka kuitenkin olen elämässä pääsääntöisesti tyytyväinen kovin vähään.. Loppupeleissä alkaa tuntua, etten osaa olla kiitollinen mistään...
Olen oikeastaan tehnyt kaikki ne virheet, mistä minua aikoinaan varoitettiin. Virhe numero yksi: en ole koskaan asunut yksin. Muutin aikanaan vanhempien luota suoraan miehen luo. Kun sitten hankin ekan oman kämpän, en ehtinyt varsinaisesti asua siinä yksin kuin näennäisesti, kun nykyinen mieheni alkoi olla siellä aina, ja muuttikin pian luokseni.
Kaipaan sitä, että olisin aivan omillani. Haluaisin niin kokea sen. Tulisin ja menisin, ihan miten haluaisin. Tapaisin ketä haluaisin ja koska haluaisin. Sisustaisin kotini juuri niinkuin itse haluaisin. Kutsuisin vieraita aina, kun haluaisin. Menisin nukkumaan kun väsyttää, ja jos haluaisin lukea yöllä, kukaan ei marmattaisi yövalosta.
Itsekästä? Keskenkasvuista? Kriiseilyä?
Joku varmaan kysyisi, että miksi et sitten vain lähde ja elä yksin..?
En halua.
No älä sitten valita..?
Miksi koskaan mitenkäänpäin ei tunnu olevan hyvä? Vaikka kuitenkin olen elämässä pääsääntöisesti tyytyväinen kovin vähään.. Loppupeleissä alkaa tuntua, etten osaa olla kiitollinen mistään...
maanantai 9. marraskuuta 2009
Kriisistä kriisiin tieni käy
Niin kuin aika soljuu eteenpäin, soljuvat ajatukset ja tunteetkin. Viimeviikolla ahdisti ja kurkkua kuristi... kaikki oli aivan sekaisin.. sitten lopulta enää vain harmitti, vaikka asiat olivat edelleen aivan yhtä sekaisin... eilen jo nauratti..
Kun viimeviikolla satoi lunta, oli kuin olisin saanut uuden alun.. talven tulo on aina ollut minulle nousujohteista aikaa... puhdas lumi = parempi, puhtoisempi, virkeämpi mieli... mutta kuten mielialanikin tulevat ja menevät, lumi tuli ja meni.. laskeutui pimeys, satoi vettä, koitti maanantai..
Olen muuten huomannut, että sen minkä taakseen jättää, todellakin edestään löytää: jos menneisyydestä jää vaikeita tunteita ja asioita käsittelemättä, ne aktivoituvat myöhemmin, ottavat vallan ja alkavat työntyä väkisin ulos.. ensin pienen pieninä pisaroina... sitten yltyen, suurempina pisaroina.. lopulta vesiputouksen lailla; voimakkaana virtana. Taistelen yhä osittain sitä virtaa vastaan.. -mutta en enää haluaisi taistella. Haluaisin viimein antaa sen padon murtua, käsitellä ne asiat, ja lopulta päästä yli. Kaikki oikeastaan aktivoitui, kun se onneton vahingonkorvauskirje kolahti postiluukusta. Kai kuitenkin hyvä asia, että se kolahti. Nimittäin se kolahti johonkin syvälle minussa. Vielä aion jaksaa taistella oikeuden puolesta, sekä löytää lopulta mielenrauhan, tavalla taikka toisella.
Kaiken tämän keskellä myös uusia asioita ilmenee kokoajan, asioita joista osa on muuttunut niin sanotusti kärpäsistä härkäsiksi.. Olen osittain tullut siihen tulokseen, että olen kriisi-ihminen. En osaa vain olla ja elää. Tarvitsen kokoajan jotakin säpinää, kuohuntaa ja draamaa, jotta todella tunnen eläväni. Voisin päästää itseni niin paljon helpommallakin. Voisin armahtaa itseni, laskea tiettyjä asioita harteiltani pois, keskittyä enemmän ympäröivään maailmaan sen sijaan, että vatvon vain itseäni ja olemistani, sekoitan asioitani.
...Ikäänkuin heittelisin korttipakasta kortteja lattialle vain saadakseni keräillä niitä sieltä, etsiä puuttuvia kortteja, järjestää ne aina uudelleen ja uudelleen, ässästä kuninkaaseen, kaikki oikeaan järjestykseen.. tarkoituksetonta, mieletöntä.. ja silti teen sen taas, yhä uudelleen....
Pelkäänkö minä, että koittaisikin se hetki, jolloin kaikki kortit olisivat kädessäni, oikeassa järjestyksessä, ja voisin vain sujauttaa ne pakettiin, josta ne otin? Että elämä olisikin kasassa, ja kohdallaan? Mitäs sitten tapahtuisi?
Voiko ihminen pelätä olla onnellinen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
